Tervetuloa Avioliitto ja kirkko -blogiin!

Suositeltu julkaissut Avioliittojakirkko

Mediassa on luotu dogmaattisen yksioikoinen kuva, jonka mukaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon näkemys avioliitosta on oikeastaan käytännössä jo muutettu sukupuolineutraaliksi.

Se ei pidä paikkaansa. Kirkkomme opetuksen mukaan Jumala on asettanut avioliiton yhden naisen ja yhden miehen väliseksi elinikäiseksi liitoksi. Näin opettavat ylivoimaisesti useimmat maailman kristillisistä kirkoista.

Tämän blogin tarkoituksena on muistuttaa, että kirkon avioliitto-opetuksen perusteet ovat Raamatussa, kristillisessä rakkaudessa ja kirkon perinteessä. Haluamme tuoda esiin kirkon avioliitto-opin muuttamisen puolesta esitettyjen väitteiden onttouden, sekä teologian että ihmisjärjen valossa. Samalla haluamme rohkaista kirkon avioliitto-oppia kannattavia kristittyjä olemaan rohkeita ja uskaltautumaan ilmaisemaan kantansa.

Kannassaan horjuvia haluamme haastaa ajattelemaan kriittisesti: onko kirkon avioliitto-opetuksen muuttaminen tosiaankin perusteltua? Saman kysymyksen esitämme piispoille. Rohkaisemme heitä hoitamaan velvollisuutensa suhteessa Jumalan sanaan, kirkon oppiin ja kirkolliskokouksen päätöksiin.

Nykyisin avioliitto-opin muutosta ajava ideologia on kirkossamme niin vahva, että kirjoitamme toistaiseksi nimettöminä. Blogin ensimmäinen kirjoitus on dosentti Juhani Forsbergin arkkipiispalle osoittama avoin kirje, jonka julkaisemme hänen luvallaan.

Blogin kirjoittajat ovat asiantuntijoita ja vaikuttajia Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri tehtävissä. Tarkoitus on julkaista uutta materiaalia viikoittain.

Avioliittojakirkko -blogia varten voi lähettää sen aihetta koskevia tai siihen liittyviä, korkeintaan 1,5 sivun mittaisia kirjoituksia sähköpostiosoitteeseen sungideonzu@yahoo.com. Ne julkaistaan mahdollisesti blogissa, nimettöminä. Pidätämme itsellämme oikeudet pieniin muutoksiin ja suurempiinkin lyhennyksiin.

Jumalakäsitys, raamattukäsitys ja avioliittokäsitys ovat yhteydessä toisiinsa

julkaissut Avioliittojakirkko

Jumalakäsityksellä, raamattukäsityksellä ja avioliittokäsityksellä on yhteys toisiinsa. Kristillisen ajattelun mukaan luomakunnasta ja omastatunnosta voi päätellä Jumalan olemassaolon, mutta ei sitä millainen Jumala on ja mitä hän tahtoo. Mistä sitten tiedämme, millainen Jumala on, ja mitä hän meiltä haluaa?

Kristityt uskovat kommunikoivaan Jumalaan. Tiedämme, että Jumala on kommunikoiva, koska hän loi ihmiselle kyvyn puhua ja koska hän on ilmoittanut ihmiselle tahtonsa sanallisesti ja ymmärrettävästi Pyhissä kirjoituksissa eli Raamatussa. Tämä on maailmanlaajan kristikunnan yhteinen ymmärrys Jumalasta. Esimerkiksi Nikean uskontunnustuksessa todetaan: ”…joka on puhunut profeettojen kautta…”.

Suomen evankelisluterilainen kirkko yhtyy tähän käsitykseen sitoutumalla uskontunnustuksiin. Jos kirkkomme irtaantuisi vanhan kirkon tunnustuksista, se ajautuisi maailmanlaajan kristinuskon ulkopuolelle. Jos se taas irtaantuisi omasta luterilaisesta tunnustuksestaan, ei se enää olisi luterilainen.

Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkkolain ensimmäisen luvun ensimmäinen pykälä lausuu: ”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” Kirkkojärjestyksen ensimmäisen luvun ensimmäinen pykälässä todetaan vastaavasti: ”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”

Se usko, jota luterilainen kirkkomme tunnustaa, on siis kirkon omien määritelmien mukaan Raamattuun perustuva kristillinen usko. Siksi kirkkomme tulee päätöksenteossaan sitoutua Raamatun näkemyksiin avioliitosta. Kirkko ei voi sivuuttaa Raamatun opetusta avioliitosta, aivan kuten se ei voi sivuuttaa Raamatun käsitystä Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen merkityksestä. 

Osa kirkkomme vaikutusvaltaisista opettajista kuitenkin hylkää kirkon nykyisen Raamattuun perustuvan opetuksen avioliitosta. He väittävät, että se on vanhentunut eikä tämän päivän ihmisen tarvitse sitoutua siihen. Näin esimerkiksi piispa Hintikka kirkolliskokouksessa vuonna 2020: ”Siksi me tiedämme tänään, vaikka tieteellisen tutkimuksen kautta, ja ymmärrämme paremmin esimerkiksi ihmisen seksuaalisuuden kehitystä – paljon paremmin kuin mitä vaikkapa Raamatun kirjojen kirjoittajat oman aikansa maailmankuvan valossa pystyivät ymmärtämään.”

Koska Raamatun opetus avioliitosta on harvinaisen selkeä, ovat kirkkomme avioliittokäsityksen torjuvat tahot etsineet ratkaisua avioliittokäsityksen muuttamiseksi Raamatun radikaalista uudelleentulkinnasta. On esimerkiksi väitetty, ettei Raamattu homoseksuaalisuuden torjuessaan puhu samasta asiasta kuin mitä tämän päivän homoseksuaalisuus on. Tai on väitetty, että Raamattua tulee lukea kaiken läpäisevän rakkauden periaatteen kautta niin, että missä vain rakkauden – kulloisenkin ajan rakkauskäsityksen – voidaan nähdä toteutuvan, siellä tämän rakkauden toteutuminen on sallittava.

On totta, että Raamattua täytyy tulkita. Samalla tavalla kuin kaikkien tekstien lukeminen ja ymmärtäminen, myös Raamatun lukeminen ja ymmärtäminen edellyttää tulkintaa. Tulkinnan tulee kuitenkin olla vastuullista ja tekstin alkuperäiselle sanomalle uskollista. Jos irrotamme Raamatun sanan ja Pyhän Hengen johdatuksen toisistaan, johtaa tämä pikemminkin täysin uuden merkityksen luomiseen kuin tekstin merkityksen löytämiseen. Oikeaa rakkautta ei voi määritellä kulloisenkin ajan hengen mukaan, vastoin Raamatussa esille nousevaa Jumalan rakkautta. Inhimillinen rakkaus voi toimia vain Jumalan rakkauden yhteydessä. Jumalan rakkaus käy ilmi Raamatusta eikä evankeliumia voi irrottaa Raamatun tosiasiallisista lauseista. Kristillisen käsityksen mukaan Pyhä Henki toimii Raamatun sanan kautta – ei sitä vastoin tai sen ohitse.

Raamatun sanoma pitää tuoda tähän päivään. Tekstiä ei kuitenkaan saa soveltaa niin, että tulkinta joutuu ristiriitaan tekstin alkuperäisen merkityksen kanssa. Sovellutus on tehtävä tekstin alkuperäiselle merkitykselle uskollisesti. Jumalan sana on sama eilen tänään ja huomenna. Siksi hän ei johda kirkkoaan sellaisiin uusiin oppeihin, kuten niin sanottu sukupuolineutraali avioliittokäsitys, jotka ovat vastoin hänen ilmoitettua sanaansa Raamatussa.

Raamatun ja avioliiton suhteen iso kysymys on, tulkitsemmeko Raamatun tekstiä suhteessa omaan kontekstiimme vai omia kokemuksiamme suhteessa Raamatun tekstiin. Kirkon opin mukaan Raamattua ei tule alistaa oman aikamme arvoille ja näkemyksille, vaan kristittyjen tulee alistaa omat ajatuksensa Raamatun sanalle. Meidän ei tule nähdä Raamattua oman aikamme läpi, vaan oma aikamme Raamatun läpi.

Esimerkiksi Raamatun ajan Palestiinassa orjuus oli osa yhteiskunnan sosiaalista rakennetta. Israelilaisten tuli kuitenkin Jumalan käskystä vapauttaa orjat joka seitsemäs vuosi. Aika oli myös patriarkaalinen, mutta Jumala käski kansan kunnioittaa naisten oikeuksia. Jumala ohjasi sanallaan kansaansa luomaan vastakulttuuria. Raamatun merkityksen oikea tähän aikaan soveltaminen ohjaa meitä samalla tavalla sitoutumaan Jumalan sanaan oman kulttuurisen kontekstimme keskellä. Siksi monet kristityt vastustavat esimerkiksi ihmiskauppaa ja pornoteollisuutta.

On totta, että Raamattu ei suoraan vastaa kaikkiin tämän päivän eettisiin kysymyksiin. Raamatun tekstit antavat kristitylle kuitenkin riittävän pohjan arvioida Pyhän Hengen johdatuksessa, miten meidän tulee vastata kohtaamiimme uusiin kysymyksiin (5. Moos. 6:4-9). Ja toisaalta, avioliiton suhteen Raamatun opetus on selkeä. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja asetti avioliiton heidän väliseksi instituutioksi. Jos yhteiskunta muuttaa käsitystään avioliitosta, me emme voi seurata sitä vaan seuraamme Jumalan Raamatussa ilmaistua tahtoa.

Jos kirkkomme tekee päätöksiä Raamatun opetuksen vastaisesti, se luopuu omasta perustastaan eikä pysy uskollisena Jumalan tahdolle. Silloin se ei voi myöskään täyttää tehtäväänsä tässä maailmassa. Kirkon ei tule luopua Raamatun opetuksesta avioliittokysymyksessä eikä missään muussakaan kohden.

Perusteluja kirkon avioliittokäsityksen muuttamiseksi

julkaissut Avioliittojakirkko

Kirkon avioliittokäsityksen muuttamista sukupuolineutraaliksi perustellaan yhä uudelleen samoilla argumenteilla. Esittelemme seuraavassa niistä keskeisimmät. Samalla kerromme, miksi ne tuskin ovat päteviä. Laajemmin kirkon avioliittokäsityksen muuttamisen perusteluja on käsitelty blogin muissa kirjoituksissa.

  1. Samaa sukupuolta olevien parien ihmisoikeuksiin kuuluu, että heidän on voitava saada kirkollinen vihkimys.

Tämä ei pidä paikkaansa. YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa tai missään muussakaan ihmisoikeussopimuksessa samaa sukupuolta olevien avioliittoa ei pidetä ihmisoikeutena. Kirkko määrittelee avioliiton miehen ja naisen väliseksi. Suomen korkein hallinto-oikeus ei puuttunut tähän ihmisoikeusrikkomuksena.

2.  Raamatun aikana ei tunnettu tasa-arvoista rakkaussuhdetta samaa sukupuolta olevien välillä. Tuomitessaan homouden Raamattu puhuu suhteesta, jossa toinen osapuoli alistetaan. Näinollen Raamattua ei voi käyttää nykykeskustelussa perustelemaan sitä, että homous tai samaa sukupuolta olevien avioliitto on Jumalan tahdon vastaista.

Perustelu ei ole pätevä. Raamatun aikaan oli myös rakkaudellisia ja tasa-arvoisia homo- ja lesbosuhteita. Tästä huolimatta ja avioliitto on Jeesuksen ja Raamatun mukaan miehen ja naisen välinen liitto, ei kahden miehen tai kahden naisen välinen.

3. Rakkaus on Jeesuksen mukaan tärkeämpää kuin oppi. Jos kirkko haluaa seurata Jeesusta, sen on vihittävä myös samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon.

Ei pidä paikkaansa. Vaikka Jeesus piti lähimmäisen rakkautta aivan olennaisena, hän opetti avioliiton olevan miehen ja naisen välinen. Tälle on syynsä: miehen ja naisen välinen uskollinen parisuhde on ihmiskunnan hyvinvoinnin kannalta tärkeä instituutio ja siksi lähimmäisenrakkaus edellyttää siitä kiinnipitämistä. Rakkaudella ei voi perustella kirkollisen avioliittokäsityksen muuttamista sukupuolineutraaliksi siksikään, että Jeesuksen mukaan rakkauteen kuuluu Jumalan rakastaminen yli kaiken. Jumalan sanan mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen. Jos Jumalaa rakastetaan yli kaiken, hänen tahtoaan ei kierretä rakkauteen vedoten.

4. Luterilaisuudelle avioliitto ei ole sakramentti vaan maalliseen järjestykseen eli regimenttiin kuuluva asia, josta yhteiskunta päättää. Näin ollen kirkon on seurattava yhteiskunnan lakia, jonka mukaan myös samaa sukupuolta olevat voidaan vihkiä avioliittoon.

Perustelu ei ole pätevä. Luterilaisuudelle avioliitto ei tosiaankaan ole sakramentti, sillä se ei välitä pelastusta. Tästä huolimatta luterilaisuus opettaa, että Jumala on asettanut avioliiton ja säätänyt sen miehen ja naisen väliseksi. Kirkolla tai yhteiskunnalla ei Lutherin tai luterilaisten Tunnustuskirjojen mukaan ole valtaa muuttaa tätä. Yhteiskunnan oikeus säädellä avioliittoa liittyy luterilaisuuden mukaan vähemmän periaatteellisiin kysymyksiin, esimerkiksi perintöoikeuteen tai kihlaustapoihin. Vaatimus, että yhteiskunnan on saatava päättää kirkon avioliitto-opista edustaa ns. ”uusvaltiokirkollisuutta”. 

5. Kirkkomme on seurattava ekumeenisten suhteittensa vuoksi pohjoismaisia luterilaisia sisarkirkkojamme ja sallittava siksi samaa sukupuolta olevien vihkiminen avioliittoon.

Perustelu ontuu. Ennen kuin Pohjoismaiden luterilaisia kirkkoja seurataan avioliitto-opetuksessa, on tutkittava, ovatko ne käyttäneet avioliittokäsityksensä muuttamisessa päteviä perusteluja. Epäilemme. (Tästä on myöhemmin tulossa erillinen artikkeli Avioliittojakirkko -blogiin.) Toisaalta, suurin osa maailman kristityistä pitää avioliittoa miehen ja naisen välisenä. Tämä painaa ekumeenisesti ajatellen enemmän kuin muutaman luterilaisen kirkon ratkaisut, jotka heijastanevat enemmän niiden yhteiskunnissa vallitsevaa politiikkaa kuin Jumalan tahtoa etsivää teologiaa.

6. Sukupuolia on nykytieteen mukaan muitakin kuin mies ja nainen, joten avioliittoa ei kirkossakaan voi määritellä miehen ja naisen väliseksi.

Ei pidä paikkaansa. Tiede ei ole löytänyt muita sukupuolia miehen ja naisen lisäksi. Puhe monesta eri sukupuolesta sekoittaa tietoisesti käsitteet ”sukupuoli” (sex) ja ”sukupuoli-identiteetti” (gender) toisiinsa. Kyse on ideologiasta, ei tieteestä.

7. Kirkon on seurattava aikaansa voidakseen olla koulutettujen ihmisten kannalta relevantti.

Perustelu ei ole pätevä. Keskeisintä kirkolle ei ole aikamme aatevirtausten vaan Jumalan tahdon seuraaminen. Siksi myös kirkon avioliitto-opin muuttamista ja sen perusteita on tarkasteltava kriittisesti, Jumalan tahtoa eikä ihmisten suosiota etsien.

8. Homojen ja lesbojen vihkiminen avioliittoon ei olisi kirkon avioliittokäsityksen muuttamista vaan laajentamista.

Ei pidä paikkaansa. Muutos merkitsisi kirkon avioliittokäsityksen radikaalia muuttamista. Avioliitto on ollut kirkolle 2000 vuotta naisen ja miehen välinen liitto, ei kahden miehen tai kahden naisen välinen.

9. Homojen ja lesbojen kirkollinen vihkiminen on sallittava, koska monet kirkkomme papit kokevat omassatunnossaan, että palvellakseen ihmisiä tasavertaisesti heidän on vihittävä myös samaa sukupuolta olevia pareja.

Perustelu ei ole pätevä. Papin omatunto ei määritä kirkon avioliitto-opetusta tai muutakaan oppia. Sen määrittää Raamattu ja kirkon tunnustus.

10. Samaa sukupuolta olevien parien kirkollinen vihkiminen on sallittava, koska yhteiskunta pitää pätevänä samaa sukupuolta olevien avioliittoa, johon luterilainen pappi on heidät vihkinyt.

Perustelu ei ole pätevä. Kirkon avioliitto-opetuksen mukaan papilla ei ole oikeutta vihkiä samaa sukupuolta olevaa paria. Se että yhteiskunta pitää näin vihittyä avioliittoa juridisesti pätevänä, ei muuta asiaa. Ns. ”sateenkaaripapit” toimivat vastoin kirkon oppia ja pappislupaustaan vaikka yhteiskunta ei tähän puutu.

11. Kirkon avioliittokäsityksen muuttamisesta sukupuolineutraaliksi ei olisi kenellekään mitään haittaa, sillä suurin osa avioliitoista solmittaisiin edelleen miehen ja naisen välisinä.

Ei pidä paikkaansa. Kirkon avioliitto-opin muuttamiseen liittyy hyvin perustava muutos, binäärisen eli kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän romuttaminen. Kyseessä on ihmisyyden kannalta tuhoisa muutos, mikä näkyy esimerkiksi sukupuolidysforian räjähdysmäisenä lisääntymisenä. Kirkon siirtyminen opettamaan avioliitosta sukupuolineutraalisti olisi haitallista myös siksi, että se tekisi tyhjäksi lapsen oikeuden biologisiin vanhempiinsa. Lisäksi avioliittokäsityksen muuttamiseen liittyy käytännössä kirkon opin huomattavasti laajempi muuttaminen. Se tarkoittaisi aivan uudenlaista näkemystä mm. siitä, miten Jumalasta ja hänen tahdostaan voidaan tietää, mitä usko on, mitä Jumalan hyväksymänä eläminen on, jne.

12. Samaa sukupuolta olevien kirkollista avioliittoa ei saa kritisoida, sillä silloin puututaan vihkimystä haluavien homojen ja lesbojen henkilökohtaiseen elämään. On ajateltava ”miltä homosta tuntuu” eikä riepoteltava hänen syvintä itseään.

Perustelu ei ole pätevä. Kirkollinen avioliitto on paitsi henkilökohtainen asia, myös julkinen instituutio. Näin ollen sen muuttamisen perusteluja on voitava arvioida julkisesti eikä kaikki kritiikki ole riepottelua.

13. Jos Jumala on rakkaus, hän ei voi kieltää ihmisten välistä rakkautta. Siksi kirkon on vihittävä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon.

Perustelu ontuu. Rakkaus ja avioliitto eivät ole sama asia.

14. Avioliiton merkitys on ohentunut ja vihkimysten määrä romahtanut. Avioliiton laajentaminen lisäisi kirkollisia avioliittoja ja niiden arvostusta.

Perustelu ei toimi. Samaa sukupuolta olevien avioliitoja ei solmittaisi joka tapauksessa kovinkaan montaa. Ja vaikka solmittaisikin, avioliittojen määrän lisääminen ei riitä perusteluksi kirkon avioliittokäsityksen muuttamiselle.

15. Kristinusko on epätosi, antiikkinen paimentolaisten uskonto, Raamattu satukirja  ja kirkon avioliittokäsitys aikansa elänyt. Siksi kirkon on vihittävä samaa sukupuolta olevia.

Tämä on omista lähtökohdistaan pätevä perustelu, mutta kirkko ei voi hyväksyä sen lähtökohtia.

Kirkko, joka ei osannut sanoa ei

julkaissut Avioliittojakirkko

Kazak berjot shto ploho leshit. Kasakka ottaa kaiken, mikä on löyhästi kiinni. Tämä vanha venäläinen sananlasku lienee oikea vastaus siihen, miksi meillä on kirkko, joka niin helposti mukautuu maailmanajan mukaan. Tai ainakin sen papisto. Kirkon tunnustushan ei ole muuttunut moneen sataan vuoteen miksikään, jos tarkastellaan sen perusdokumentteja. Kirkon tärkein oppiperustakin, Raamattu, on vain tarkentunut käännösten parantuessa ja eksegeettisen tutkimuksen edistyttyä.

Ongelma ei olekaan arkiston hyllyillä eikä komiteamietinnöissä. Kirkolliskokousten äänestysnumerotkin ovat pitäneet pintansa maailman paineessa. Perustus on luja ja seurakunnissa paljon kirkkokansaa, joka on siihen sitoutunut. Ongelma onkin kasakkasananlaskun mukainen. Lujakaan perustus ei auta, jos siihen ollaan löyhästi sitoutuneita.

Kirkolla on niin sanottu avioliittokäsitys. Avioliitoksi kutsutaan sitä seksuaalista, eroottista ja sosiaalista suhdetta, jonka mies ja nainen muodostavat keskenään. Jumala on heidät yhdistänyt. Avioliitto on perheen ydin ja perhe taas yhteiskunnan pääyksikkö. Tämä pääperiaate ei muutu toiseksi, vaikka siitä onkin niin monenlaisia poikkeuksia ja variaatioita. Yksin eläviä, leskiä, eronneita, uusperheitä ja valitettavasti myös epäonnistuneita parisuhteita.

Oikeastaan poikkeukset vain vahvistavat sääntöä. Saman sukupuolen avioliitot eivät kuitenkaan vahvista mitään sääntöä, vaan kumoavat sen ainoankin ja murentavat koko avioliiton idean. Sen lisäksi ne asettuvat poikkiteloin Raamatun opetusta vastaan.

Siksi on alettu puhua avioliittokäsityksestä. Ikään kuin aksiomaattinen yhteinen merkitys avioliitolle olisikin vain yksi käsitys. Kilpailutilanteessa jonkin toisen avioliittokäsityksen kanssa. Kuinka monta niitä lieneekään? Vähän sama, kuin jos pseudotiede nostettaisiin vakavaksi vaihtoehdoksi tieteelle. Uskomushoidot oikealle lääketieteelle. Onko sukupuolineutraalius lopulta samaa trendiä pseudohistorian, ilmastodenialismin, rokotevastaisuuden, flat earthin ja kristalliterapian kanssa? Tosia, jos sinusta tuntuu siltä. Totta on se, minkä koet todeksi; oikeaa se, minkä koet oikeaksi.

Tästä syystä voi vain ihmetellä sellaisia kirkon viranhaltijoita ja äänenkannattajia, jotka ovat valmiita avaamaan oven maailman hengelle ja sanomaan ”kyllä” silloin, kun pitäisi uskaltaa sanoa ”ei”.

Irja Kilpeläinen oli viisas teologi, joka opetti kirkon sielunhoidolle humaanin periaatteen: ”Osaammeko kuunnella ja auttaa?” Aika hyviä kuuntelijoita meistä tulikin. Analysoimme ja ymmärrämme, punnitsemme ja perustelemme. Mutta Kilpeläinen ei tarkoittanut, että kuunteleminen olisi sama kuin kaiken hyväksyminen ja jokaisen tuulenvireen mukaan pitäisi itsekin kääntyä. Pitäisi myös osata vastata kuin Maija Vilkkumaan laulussa, jonka mukaan viimeinen sana on ”ei”.

Osaammeko kirkkona sanoa ”ei”? Mille kaikelle vielä sanommekaan ”kyllä”? Kun pelastussanomamme kyseenalaistetaan, kun eettiset periaatteemme koetellaan, kun raha ratkaisee, kun astumme varpaille ja maan mahtajat jyrähtävät, kun verotulot hupenevat? Tai kun uskonnolliseen vieraanvaraisuuteen ei enää riitä pyyteetön rakkaus, vaan kaikki pitäisi  suhteellistaa. Ei toisten vaatimuksesta, vaan oman tyhjyytemme ajamana. 

Kazak berjot shto ploho leshit. Silloin sanomme ”kyllä”, kun emme itse ole enää varmoja sanomastamme, kun olemme löyhästi kiinni tunnustuksestamme ja kun suhteemme kolmiyhteiseen Jumalaan alkaa olla vain filosofinen kysymys ja osa kulttuuriamme, mutta ei sen enempää. Kun usko kylmenee.

Silloin kasakka vie ja sanomme sille, että vie, vie vain minutkin.

Vie minut, minut vie jonnekin. Vie pian, äläkä tuo takaisin.

Ollaanko tekemässä ikiliikkujaa?

julkaissut Avioliittojakirkko

Aiemmassa blogissa ”Ai prkl, mikä juon!” käsiteltiin lyhyesti kirkolliskokoukselle tehtyä aloitetta, jonka mukaan sen tulisi pyytää piispainkokousta valmistelemaan esitys samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä ja siunaamisesta.

Aloite ja sen perustelut ansaitsevat osakseen enemmänkin pohdintaa.

Aloitteessa kerrotaan sen taustasta seuraavaa: Piispainkokous sai kirkolliskokoukselta 8.5.2018 tehtäväkseen ”edelleen selvittää vaihtoehtoja avioliittokäsityksestä vallitsevan erimielisyyden ratkaisemiseksi”. Piispainkokouksen vastaus annettiin kirkolliskokoukselle 6.8.2020. Vastauksen yksi johtopäätös on, että piispojen kesken kysymyksestä vallitsee erimielisyys. Sama erimielisyys jakaa myös kirkolliskokouksen edustajia, kirkon työntekijöitä ja kirkon jäsenistöä. Näin ollen ”kysymystä [erimielisyyden ratkaisemiseksi] ei voi sivuuttaa toteamuksella, että kirkon nykyinen avioliittokäsitys on jo itsessään ratkaisu. Päätöksenteon luonteeseen ylipäätään kuuluu etsiä ratkaisuja, jotka toisinaan täydentävät, muuttavat ja korvaavat aiemmin tehtyjä ratkaisuja.”

Piispat kirjoittavat vastauksessaan myös: ”Jos siis halutaan turvata ykseys, vaihtoehtoja avioliittonäkemyksestä vallitsevan erimielisyyden ratkaisemiseksi on vain yksi: erimielisyyden hyväksyminen. Kirkko pysyy Kristuksen kirkkona ja elää täysin hänen armonsa varassa riippumatta sen avioliittonäkemyksestä ja -käytännöistä. Olennaista on löytää sellainen ratkaisu, jossa erimielisyys avioliittokäsityksestä ei ole ykseyden este ja jossa sen kanssa on helpointa elää.”

Piispainkokouksen vastaukseen perustuen aloitteessa esitetään, ”että kirkolliskokous pyytää piispainkokoukselta esityksen kirkollisesta vihkimisestä ja kirkollisesta siunaamisesta samaa sukupuolta oleville pareille”.

Aloite on outo ainakin seuraavista syistä:

  1. Kirkolliskokous tosiaan antoi 8.5.2018 piispainkokoukselle tehtäväksi ”edelleen selvittää vaihtoehtoja avioliittoa koskevan erimielisyyden ratkaisemiseksi”. Aloite ei ota huomioon, että tuon tehtävän kirkolliskokous antoi piispainkokoukselle samassa yhteydessä, jossa se oli juuri päättänyt, että kirkon avioliittokäsitystä ei laajenneta sukupuolineutraaliksi. Millä ihmeen päättelyllä päädytään siihen, että kirkolliskokous olisi pyytänyt piispainkokoukselta sellaista vaihtoehtoa, joka kumoaa sen itsensä pari minuuttia aiemmin tekemän, samaa kysymystä koskevan päätöksen?
  2. Piispainkokouksen toteamus, jonka mukaan ”päätöksenteon luonteeseen ylipäätään kuuluu etsiä ratkaisuja, jotka toisinaan täydentävät, muuttavat ja korvaavat aiemmin tehtyjä ratkaisuja” pitää tietenkin paikkansa. Kirkon päätöksenteossa avioliittokäsitystä koskevan muutoksen voi tehdä ainoastaan kirkolliskokous, ei piispainkokous. Näin ollen voi kysyä, millä mandaatilla piispainkokous tekisi esityksen, joka on vastoin kirkolliskokouksen hiljattain tekemää päätöstä. Millä tavalla nyt tehty aloite poikkeaa asiallisesti siitä avioliittokäsityksen ”laajentamista” koskevasta aloitteesta, jonka kirkolliskokous jätti hyväksymättä 8.5.2018? Kuvittelevatko aloitteen tekijät, että piispainkokous on löytänyt olennaisesti uusia asiaan liittyviä argumentteja? Vai onko tarkoitus tehdä kirkolliskokouksesta yhtä ja samaa asiaa vatvova ikiliikkuja, siihen asti että valtasuhteet muuttuvat suotuisiksi kirkon avioliittokäsityksen muuttamiselle?
  3. Päätöksenteon luonteeseen kuuluu erimielisyys. Vaikka kaikki yhteisön jäsenet eivät olisi samaa mieltä asiasta, se ei muuta sitä, että demokraattisesti tehty päätös on yhteisön virallinen kanta, jonka mukaan on elettävä; ellei kantaa sitten muuteta virallisessa päätöksentekoelimessä. Uuden esityksen saa tehdä. Demokratia sallii ikiliikkujan luomisen.
  4. Aloitteen perustelu avioliittokäsityksen muuttamiselle (kirkon ykseys) on liian kapeakatseinen. Ykseys ei ole kirkon ainoa arvo, ei ainakaan siinä mielessä, että sen perusteella kaikki kirkon jäsenten näkemykset pitäisi hyväksyä. Kirkon tunnustuksen mukaan erilaisten näkemysten ”koetinkivi” on Jumalan sana, ei kirkon ykseys eikä varsinkaan se, ”minkä kanssa on helpointa elää”. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että kirkko voi tinkiä Jumalan sanasta ykseytensä nimissä ja silti säilyä Kristuksen kirkkona. Jos kirkon avioliittokäsityksen muuttamiseen päädytään, sille on oltava kunnolliset teologiset perustelut, jotka ottavat huomioon muunkin kuin sen, että tässä asiassa joillain kirkon jäsenillä ja piispoilla on kirkon avioliittokäsityksestä ja Jumalan sanasta poikkeava kanta.
  5. Aloite jättää huomioimatta sen, että samassa piispankokouksen kirkolliskokoukselle osoittamassa kirjeessä, johon se vetoaa, sanotaan näin: ”Kirkolliskokouksen tehtävänä on päättää kirkon opista, ja tuomiokapitulien ja piispojen vastuulla on ohjata ja valvoa pappeja ja seurakuntia näiden päätösten noudattamisessa.” Ei se, että jotkut piispoista ovat kirkolliskokouksen päätöksen kanssa eri mieltä, ole peruste sille, että heidän teologiansa pitäisi kirkon ykseyden nimissä mahduttaa kirkon avioliitto-opetuksen sisälle.

Uusvaltiokirkollisuuden nousu ja uho

julkaissut Avioliittojakirkko

Kysymys sukupuolineutraalista avioliitosta sai uutta virikettä John Vikströmin kannanotosta KANAVA-lehdessä. Kirjoitus kirvoitti lehteen useita kommentteja.  Vikströmin avauksen jälkeen keskustelua on viimeksi jatkanut prof. Heikki Hiilamo, joka suuntaa keskustelua aviolittoa laajempaaan tematiikkaan artikkelillaan ”Kirkon ja valtion suhteet uuteen asentoon”. Artikkeli on monella tapaa kiinnostava avaus, joka vaatii sekä yleiseltä aiheeltaan että avioliittoa koskevilta kannanotoiltaan muutamia kommentteja.

Hiilamo asettuu kirjoituksessaan yksiselitteisesti puolustamaan sukupuolineutraalin avioliiton hyväksymistä kirkossa, vaikka hän samalla jotenkin alistuneesti toteaa, että se ei taida aivan lähivuosina tulla hyväksytyksi. Hän pitää kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietintöä vuodelta 2019 ”hyytävänä luettavana” niille, joilla on avioliitosta toinen näkemys kuin kirkolla. Hän näyttää liittyvän kantaan, jonka mukaan kirkon nykyinen avioliittokäsitys merkitsee ”seksuaalivähemmistöjen syrjintää”.

 Hiilamo ei tässä yhteydessä hiisku sanaakaan siitä, että maamme korkeimmat lainvalvojat eivät ole kiistäneet kirkon avioliittokäsityksen tasa-arvoisuutta.  Rivien välistä voi lukea vielä muutakin kirjoittajan mieltymyksistä ja pettymyksistä: ” (Korkeimman hallinto-oikeuden) ratkaisu oli suuri pettymys niille, jotka olivat odottaneet maallisen tuomioistuimen ratkaisevan kirkon sisällä ratkaisemattomalta tuntuvan kiistan. KHO:n päätöksen perustelu muistutti perustuslakivaliokunnan näkemystä uskonnonvapaudesta: uskonnollisten yhdyskuntien on itse ratkaistava tunnustustaan ja oppiaan koskevat asiat.”

Juuri tässä ollaankin asian ytimessä. Epäselväksi jää, onko Hiilamo sitä mieltä, että kirkko saa itse ratkaista asiat, jotka koskevat sen oppia ja tunnustusta?  Sitähän juuri koko ongelma koskee. Tätä kirjoittaessa kysymys aktualisoituu: saako kirkon jäsen julkisesti tunnustaa sen, mitä kirkon opin perusta eli Raamattu sanoo, vai joutuuko hän siitä tuomituksi (Uutinen 29.4.2021: Päivi Räsänen saa syytteen sanomisistaan ja kirjoittamisistaan).

Mitä Hiilamo kirjoittaa käsitteistä ”valtiokirkko” ja ”kansankirkko”, ansaitsee myös muutaman kommentin.  Hänen mukaansa Suomen ev. lut. kirkko on edelleen valtiokirkko, vaikka kirkon ja valtion suhteita on vuosikymmenten mittaan väljennetty.  Nimityksen ”kansankirkko” käyttämisen hän näyttää rajaavaan kirkon jäsenten enemmistöasemaan väestössä.

Käsitettä ”valtiokirkko” voidaan käyttää Hiilamon tapaan kirkon jäsenmäärästä riippumatta aina niin pitkälle, kuin kirkolla on valtion suhteen yhteisiä asioita hoidettavana. Historiallisista syistä johtuen tämä tilanne jatkunee paljon pitemmälle kuin Hiilamon omaksuma prosenttiraja on alitettu. Kirkon kannalta olennaisin kysymys kuitenkin on, saako kirkko jäsenmäärästään riippumatta itse määritellä oman uskonsa ja järjestysmuotonsa sisällön.

Nimitys ”kansankirkko” on taas teologisesti ja sosiologisesti niin moniselitteinen, että sen käytössä pitäisi olla tarkka. Teologisesti sen relevantti merkitys on, että Suomen ev.lut. kirkolla on missionaarinen tehtävä  julistaa evankeliumia Suomessa. Saman tehtävän hyväksynee omakseen myös toinen ”kansankirkkomme” ortodoksinen kirkko, vaikka sen jäsenmäärä on yhden prosentin vaiheilla.

Teologisesti oikeampi nimitys kirkolle on ”kansainkirkko”, sillä kirkko on kutsuttu yli kansallisten rajojen julistamaan evankeliumia koko maailmalle. Saman asian sanoo parhaiten uskontunnustus: ”Uskomme yhden pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon”, jossa attribuutti ”yhteinen” (alkutekstissä ”katolinen”) tarkoittaa juuri kirkon ja sen opin ”universaalisuutta” eli maailmanlaajaa lähetystehtävää ”kaikille kansoille”.

Artikkelinsa pääotsikon mukaisesti Hiilamo ei halua ainoastaan muuttaa kirkon ja valtion suhteita. Hän näyttää pyrkivän ennen muuta siihen, että kirkon hallinto pitäisi järjestää demokraattisen mallin mukaisesti, koska ”kirkon hallinto ei noudata vallan kolmijako-oppia”.  Argumentoinnissaan Hiilamo ei esitä yhtäkään teologista perustetta tuekseen, vaan se lepää aksiomaattisesti vallan kolmijaon pyhän dogmin pohjalla.

Mistä tällainen absolutismi johtuu? Kirkko on monessa suhteessa toisenlainen yhteisö kuin valtio tai sekulaarit yhdistykset. Ehdottoman demokratian vaatiminen kirkon järjestysmuodoksi ei ole sinänsä uusi vaatimus. Kirkkojen historiassa on siitä on monia esimerkkejä. Sen lopullinen päämäärä toteutuu vasta silloin, kun ”vox populi est vox dei”, eli ”kansan ääni on jumalan ääni”.  Kirkon hallinto sisältää varmaan moniakin korjaustarpeita, mutta kirkon tunnustusperustan erityislaatuisuutta ei niiden toteuttamisessa saa sivuuttaa.

Kirjoituksensa pääotsikon mukaisesti Hiilamo esittää kirkon ja valtion suhteiden muuttamista siten, että kirkko luopuisi vihkioikeudesta. Kun sukupuolineutraali avioliitto oli tulossa maalliseen lainsäädäntöön, samaa ehdotettiin myös muutamilta kirkon tahoilta. Se ei kuitenkaan saanut juuri lainkaan kannatusta. Nyt Hiilamo uskoo, että ”päätös olisi ennen muuta edistysaskel syrjinnän poistamiseksi ja tasa-arvon toteuttamiseksi Suomessa”.  Tällä loppupäätelmällään kirjoittaja toteaa, että Suomen ev.lut. kirkon voimassa oleva oppi avioliitosta on syrjivä ja epätasa-arvoinen, mitä ei ainakaan toistaiseksi Suomen korkein juridinen instassi ei ole todennut.

Ne papit, jotka vastoin kirkon voimassa olevaa oppia ja järjestystä vihkivät sukupuolineutraaleja pareja, ovat pääasiassa perustelleet kantaansa sillä, että sekulaari yhteiskunta on tehnyt heidän puolestaan ratkaisun, joka heille riittää. En muista Suomen ev.lut. kirkon teologisessa työssä, sen teologisissa ja ekumeenisissa ratkaisuissa vastaavaa ilmiötä. Se on räikeä esimerkki uusvaltiokirkollisuuden noususta ja uhosta Suomessa.

Hiilamo näyttää esityksellään pyrkivän valtiokirkollisuuden ohentamiseen, mutta konkreettinen tavoite viittaa päinvastaiseen suuntaan.

Juhani Forsberg

Status confessionis?

julkaissut Avioliittojakirkko

Aiemmassa tämän sivuston kirjoituksessa väitettiin, että kirkon avioliitto-opin ”laajennus” on tosiasiassa sen muutos. Siihen liittyy haitallinen ihmiskuvan muutos. 

Kirkon avioliitto-opetuksen muuttamisesta olisi muutakin haittaa. Niistä seuraavassa.

Pyrkimys avioliitto-opin muutokseen on jo nyt saanut aikaan vaientamisen kulttuurin kirkossamme. Seurakuntalaisissa on edelleen paljon niitä, jotka kannattavat kirkon avioliitto-opetusta. He pitävät itsestään selvyytenä myös sen perustana olevaa ihmiskuvaa, jonka mukaan Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi. Juuri kukaan ei kuitenkaan uskalla edustaa tällaisia näkemyksiä julkisuudessa, ei edes piispainkokous tai kirkkohallitus. Kirkon avioliitto-opin kannattajat on peloteltu kaappeihinsa. Poikkeuksia onneksi löytyy, esim. oululainen johtava perheneuvoja Ilkka Kurjenmäki.

Syynä seurakuntalaisten, kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen hiljaisuuteen on se, että kirkon avioliitto-opetuksen muuttamispyrkimysten takana on vahva ideologia. Ideologioiden tapana on vaientaa eri mieltä olevat. Se tapahtuu valtapolitiikalla, uhkailulla ja leimaamisella. Näin on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa annettu tapahtua. Sekin osoittaa, että kirkon avioliitto-opetuksen ”laajentamisessa” ei ole kyse asiasta, josta ”ei ole kenellekään haittaa”. Mitään hyvää asiaa ei tarvitse ajaa perusteltua kritiikkiä vaientamalla.

Kirkon avioliitto-opetuksen muuttaminen toisi mukanaan myös seuraavan haitan: kirkolliselta avioliittoon vihkimiseltä katoaisi jumalallinen laatutakuu. Tähän asti kirkko on vihkinyt ihmisiä miehen ja naisen väliseen avioliittoon, koska sellaisesta avioliitosta kirkolla on Jumalan sanan käsky ja lupaus, jotka Kristus itse vahvisti: ”Jumala loi alussa ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies erotkoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa.”, ”Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Ja Jumala siunasi heidät.”

Jos kirkon avioliitto-oppi muutetaan, tästä jumalallisesta takuusta luovutaan. Siunauksen perustaksi tulee sen suorittavan papin näkemys ja omatunto. Siunauksen takana oleva auktoriteetti romahtaisi. Se tultaisiin huomaamaan ja seurauksena olisi jäsenkadon kiihtyminen. Kuka viitsii olla jäsen kirkossa, jonka pyhien toimitusten takeena ei ole sen enempää kuin papin omatunto?

Kolmantena muutoksesta seuraavana haittana mainittakoon se, että siitä seuraisi paljon laajempi kirkon opetuksen muutos. Avioliitto-opetuksen muuttuessa muuttuvat esimerkiksi opetus siitä, miten Jumalasta saa tietoa, miten hänet kohdataan, mitä on synti, mitä on sovitus, mitä kirkko on, kuka Kristus on, miten hänen yhteydessään eletään, mitä uskominen on. 

Muutos ei ole loogisesti välttämätön, mutta käytännössä se näyttää seuraavan. Eräs syy on tässä: Kirkon avioliitto-opin muutoksen motiivina on huoli siitä, kuinka seksuaalivähemmistöt saadaan hyväksynnän ja rakkauden piiriin. Samalla käy niin, että avioliitosta tulee kriteeri ihmisarvolle, myös ihmisarvolle Jumalan edessä. Kirkon keskeinen sanoma ja sitä koskeva teologinen keskustelu muuttuvat identiteettipolitiikan vatvomiseksi, siksi samaksi joka tunkeutuu kaikkialle muuallekin länsimaisissa yhteiskunnissa. Tuo kysymyksenasettelu tuottaa vastaukset myös siihen, kuinka ihminen voi elää Jumalan yhteydessä. Se ei enää liity Kristukseen ja hänen kaikkia koskevaan sovitustyönsä, vaan siihen, pääseekö ihminen kirkossa naimisiin, mihin ”intersektionaaliseen” ryhmään hän kuuluu ja millaisia ”turvallisia tiloja” seurakunnissa on häntä varten oltava.

Sellainen ei palvele kenenkään, ei edes seksuaalivähemmistöjen etua. Kuten prof. Ruokanen hiljattain kirjoitti: ”Ihmisarvo ei liity avioliittoon”; ei homoilla, lesboilla eikä muillakaan. Se liittyy Kristukseen ja hänen työhönsä ihmiskunnan hyväksi.

Jokaisen kristityn, joka on epävarma sen suhteen, kannattaako hän kirkon avioliitto-opetusta vai sen muuttamista, tulisi tarkoin punnita, onko muutoksessa tosiaan kyse laajennuksesta, josta ei ole kenellekään haittaa. Vai onko kyse ideologiasta, joka avioliitto-opin muuttaessaan samalla muuttaa kirkon muunkin opetuksen?

Jos jälkimmäinen pitää paikkansa, olemme keskellä niin sanottua status confessionis -tilannetta. Se tarkoittaa tilannetta, johon kirkon on otettava kantaa, jotta se olisi uskollinen evankeliumille.

Avioliitto ja ihmiselämän päämäärä

julkaissut Avioliittojakirkko

Avioliittokeskustelu on hyvin polarisoitunutta. Polarisaatio johtuu siitä, että kysymys avioliitosta on eräänlainen jäävuoren huippu, jonka alla on vielä isommat asiat esillä. Puhumme oikeastaan lopulta siitä, mitä on ihmisyys ja ihmiselämän päämäärä. Koko ihmiskäsitys on tapetilla. Siksi kirkon avioliittokeskustelussa ei ole kyse vain pelkästään avioliittokäsityksen laajentamisesta, joka ei muuttaisi muuta kuin vihkimiskaavassa pari kohtaa, vaan se tulee heiluttamaan radikaalisti koko ihmiskuvaa.

Ihmiskuvaan liittyvää taustaa voi lähteä avaamaan kuuluisan psykologin Sigmund Freudin ajattelusta käsin. Freud ajatteli, että ihminen on perinpohjaisesti seksuaalinen olento. Freudille seksuaalisuus oli avain koko ihmisen olemukseen, siihen mitä on olla ihminen. Freudin mukaan ihminen tulee onnelliseksi seksuaalisen täyttymyksen kautta tässä ja nyt. Mitään sen suurempaa päämäärää ihmisellä ei ole. Elämän tarkoitus ja hyvän elämän sisältö on henkilökohtainen seksuaalinen täyttymys. Ennen Freudia seksi oli siis lähinnä aktiviteetti, jota harrastettiin joko lisääntymisen tai viihteen vuoksi, mutta Freudin jälkeen seksistä on tullut olennainen osa sitä mitä olemme yksilöinä, yhteiskuntina ja lajina.

Vaikka Freudin psykologia on monilta osin vanhentunutta eivätkä monetkaan psykologit ota sitä enää tosissaan, freudilainen seksuaalisuuden korostus ja ajatus ihmiselämän päämäärästä on lyönyt läpi läntisen ihmisen mielenmaisemassa. Juuri Freudin jalanjäljissä yhteiskunnastamme on tullut läpikohtaisin seksuaalinen. Eikä ole sattumaa, että kirkossa kiistellään tänään juuri seksuaalisuuteen liittyvistä asioista eikä vaikkapa kolminaisuusopista niin kuin 300-luvulla.

Freudin ajattelusta tietenkin seuraa, että kaikenlaiset seksuaalisuuteen liittyvät moraalisäännöt ja rajoitukset nähdään ihmisen onnellisuutta rajoittavina asioina. Kuka muu kuin todella paha ihminen haluaisi rajoittaa toisen ihmisen mahdollisuuksia saavuttaa onnellisuus? Perinteinen kristillinen seksuaalimoraali näyttäytyy Freudin ajatukset omaksuneelle lähinnä sortavana rakenteena, joka rajoittaa ihmisen mahdollisuutta saavuttaa onnellisuus. Siksi avioliittokeskustelua käydään niin kovilla panoksilla. Kaikenlaiset tavat toteuttaa seksuaalisuuttaan eli siis freudilaisesta näkökulmasta kaikenlaiset tavat saavuttaa onnellisuus pitäisi saattaa tasa-arvoisesti Jumalan siunauksen alle.

Kristinuskon näkökulmasta on puolestaan hyvin naiivia pelkistää ihmisen onnellisuus pelkkään seksuaalisuuteen. Seksuaalisuus on kyllä Jumalan hyvä lahja, mutta pelkästään sen toteuttaminen ei tuo ihmiselle lopullista onnea. Seksuaalinen täyttymys on vain hetkellistä ja ohimenevää. Täydellistä onnea ei löydy mistään muualta kuin Jumalasta itsestään. Siksi on virhe omaksua sellainen näkemys ihmisyydestä, jonka mukaan onnellisuus saavutetaan seksuaalisen täyttymyksen kautta. Se vie lopulta meitä suurempaan epäonneen.

Tietyllä tapaa avioliittokeskustelussa lopulta keskustellaan siitä, mitä on olla ihminen ja mitä kautta ihminen löytää onnellisuuden ja päämääränsä. Nykykulttuurissa on tästä kristinuskoon verrattuna hyvin erilainen kuva ja sitä yritetään nyt tuoda kirkkoon avioliittokysymyksen kautta. Kirkon ei tulisi kuitenkaan antaa freudilaisen psykologian tai minkään muunkaan ideologian sanella sen omaa ihmiskuvaa ja sitä mikä on ihmiselämän päämäärä. On pidettävä kiinni siitä, että kirkolla on omassa perinteessään todelliset avaimet ihmiselämän päämäärään ja täyttymykseen.

Avioliitto, Raamattu ja Luther

julkaissut Avioliittojakirkko

Avioliitolla naisen ja miehen välisenä elinikäisenä suhteena on biologinen ja järjellinen perustansa, jota ihmiskunnan selvä enemmistö pitää ensisijaisena pariutumisen muotona.  Sukupuolineutraaleille pariutumisen muodoille esitetään myös rationaalisiksi väitettyjä argumentteja, mutta suurin osa niiden kannattajista edustavaa tunnepohjaisia argumentteja. Kaikki rakkauden muodot, jotka eivät vahingoita kumpaakaan osapuolta ovat niiden pohjalta hyväksyttäviä ja samanarvoisia.

Kristillinen käsitys avioliitosta on perinteisesti nojautunut biologiseen ja rationaaliseen lähtökohtaan ja antanut sille historiallisessa lähteissään moninkertaisen tukensa. Se käy kiistatta ilmi sekä Raamatusta että eri tunnustuskuntien hyväksymistä asiakirjoista.  Luterilaisissa kirkoissa näitä ovat Raamatun tulkinnan tukena Martti Lutherin opetusten lisäksi luterilaiset tunnustuskirjat.

Niissä läntisen maailman kirkoissa, joissa sukupuolineutraali avioliitto on hyväksytty, avioliiton raamatullinen ja tunnustuksellinen perustelu on joko sivuutettu tai tulkittu ongelmallisilla tavoilla.

Yhä useammin kohtaa raamatuntulkintoja, jotka kyseenalaistavat avioliiton naisen ja miehen välisenä suhteena. Karkeimmissa muodoissaan tämä suhteellistaminen tapahtuu kyseenalaistaen Raamatun selkeä opetus tässä asiassa väittämällä, että kaikki raamattuperusteet ovat suhteellisia, koska ne ovat aina riippuvaisia tulkinnasta. Raamatuntutkimus- ja tulkinta on historiassa ja on edelleenkin keskustelua erilaisten tutkimustulosten ja näkemysten välillä. Mutta kysymyksessä avioliitosta naisen ja miehen välisenä parisuhteena Raamatun ohjeellinen ratkaisu on kiistaton. Sen toteamiseen ei tarvita edes pitkää tieteellistä koulutusta, sillä tässä asiassa riittää pelkkä sisälukutaito.

Sukupuolineutraalin avioliiton markkinoijat ovat ilmeisesti onnistuneet sen väitteen levittämisessä, että avioliitto ei perustuisi Raamattuun eikä varsinkaan olisi Jumalan asettama. Jopa aktiivisten seurakuntalaisten kysymys saattaa kuulua: ”Eikö avioliitto olekin ihmisten keksimä?

Muutamat avioliiton uudelleen määrittelijät myöntävät, että Raamatun kanta asiassa on kiistaton, mutta torjuvat sen pätevyyden. Radikaaleimmat heistä toteavat, että nykyaika on tässä asiassa ajanut Raamatun ohi, ja siksi on vain kylmästi todettava, että sillä ei ole enää ratkaisevaa todistusvoimaa. Se voidaan kylmästi jättää huomiotta.

Aivan vastaava ilmiö on havaittavissa Lutherin avioliittokäsityksen tulkinnassa. Luther ei tunnetusti pitänyt avioliittoa sakramenttina, eli avioliitto ei ole samassa mielessä pelastuksen väline kuin Jumalan sana ja sakramentit. Avioliitto kuuluu luomisjärjestykseen, joka koskee kaikkia ihmisiä uskonnosta riippumatta kaikissa kansoissa. Avioliiton solmimisen tavoissa on erilaisia kulttuurisia ja juridisia perinteitä.

Sukupuolineutraalin avioliiton kannattajat ovat tehneet tästä johtopäätöksen, jonka mukaan avioliitto kuuluu pelkästään maalliseen järjestykseen ja päätäntövaltaan. Siksi sukupuolineutraali avioliitto on luterilaisen periaatteen soveltamista muuttuneessa historiallisessa tilanteessa.

Tämä tulkinta on kuitenkin virheellinen. Lutherille ja luterilaiselle tunnustukselle avioliitto naisen ja miehen elinikäisenä parisuhteena on instituutio, joka on tarkoitettu pysyväksi aina ja kaikkialla.  Lutheriin vetoaminen olisi rehellisyyden nimissä lopetettava avioliiton yhden peruspylvään kaatamiseksi.

Lutherin kanta liittyy olennaisella tavalla raamatuntulkintaan. Hän itse käyttää yhdestä perusvirheestä Raamatun tulkinnassa saksankielistä verbiä ”dehnen”, joka tarkoittaa suomeksi ”venyttää”, ”laajentaa”, ”leventää”. Sellainen tulkinta merkitsee Lutherin mukaan Jumalan sanan ”tappamista” ja ”hautaamista”.

Pyrkimys avioliiton ”laajentamisesta” kuulostaa pieneltä, kauniilta ja empaattiselta siirrolta, mutta kristilliseltä kannalta se merkitsee Jumalan asettaman avioliiton opillista harhaa.

KIRKON EI TULE MITATA IHMISARVOA AVIOLIITOLLA

julkaissut Avioliittojakirkko

Kanava 2/2021

Prof. Miikka Ruokanen

Emeritusarkkipiispa John Vikström pohti Kanavassa (22.1.2021) voimassa olevan avioliittokäsityksen laajentamista luterilaisessa kirkossa siten, että ”laajempaan avioliittokäsitykseen mahtuisi myös nykyinen”. Uusi sukupuolineutraali avioliittonäkemys tulisi vallitsevaksi ja siihen sisältyisi perinteinen näkemys miehen ja naisen liitosta.

Jos Vikströmin epätarkka ehdotus hyväksytään, on varmaa, että sukupuolineutraali malli muodostuu uudeksi normaaliksi, joka nielaisee perinteisen. Kahden mallin samanaikaisuus ei voi jäädä pysyväksi tilaksi. Joudutaan tilanteeseen, jossa perinteisen avioliittokäsityksen kannattajat jäävät vähemmistöksi, heidät savustetaan kirkosta. Tämä johtaa kirkon hajoamiseen ja huomattavaan heikkenemiseen.  

Vikströmin argumentin manipulatiivisuutta lisää ehdotus sukupuolineutraalin avioliittomallin vihkikaavan hyväksymisestä yksinkertaisella äänten enemmistöllä kirkolliskokouksessa. Oppia koskevat muutokset edellyttävät ¾ enemmistön kirkolliskokouksessa.  

Keskustelu on kaksitasoista: Vikström puhuu avioliitosta eettisenä kysymyksenä; avioliitto on kuitenkin syvästi teologinen kysymys. Se nojaa juutalais-kristilliseen luomisuskoon, jota sekä Vanha että Uusi testamentti selkeästi opettavat. 

Raamatun luomiskertomus lausuu: ”Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.” Luomisen fundamentista seuraa naisen ja miehen liitto, jolla on ontologinen eli olemiseen erottamattomasi liittyvä perusta sekä Luojan siunaus ja tehtävä: ”Jumala siunasi heidät…’” (1. Moos. 1:27-28) Tämä perusopetus toistuu kautta Vanhan ja Uuden testamentin, esimerkiksi Jeesus opettaa näin (Mark. 10:6-9, Matt. 19:4-6).  

Vikström antaa Raamatulle roolin parisuhteen eettisen elämän ohjeena. Hän siteeraa Uuden testamentin ns. huoneentauluja, jotka antavat käytännön ohjeita perhe-elämään. Hän ei anna Raamatulle arvovaltaa avioliiton luomisteologisen olemuksen ja rakenteen normina. Vikström kritisoi Raamatun luomiskertomuksia ”patriarkaalisesta avioliittokäsityksestä”: kirkon tulee luopua patriarkaalisen yhteiskunnan jäänteistä. 

Kuitenkaan naisen ja miehen välinen avioliitto ei ole perusteissaan patriarkaalisuuteen sidottu. Homoliitto ei erityisesti kohdistu patriarkaalisia jäänteitä vastaan eikä takaa niiden katoamista. Avioliitto on vuosisatojen saatossa kehittynyt instituutioksi, joka perustuu molempien osapuolten vapaaseen suostumukseen.

Avioliitto ei ole ihmisarvon mittari, kuten Vikström edellyttää. Jokaisen persoonan ääretön arvo perustuu luomiseen ja on ehdoton ja täydellinen sellaisenaan, on hän avioliitossa tai muussa parisuhteessa tai ei ole. Sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisarvon tunnustaminen ei edellytä luomisteologiasta luopumista. Jokaisen ihmisen elämä on absoluuttisen arvokas ja pyhä. Jokaisella on Jumalan kuvana sama ihmisarvo. Tämä koskee kaikenlaisia sukupuolia.

Kaikki suuret maailmanuskonnot opettavat naisen ja miehen avioliittoa, näin myös roomalaiskatolinen ja ortodoksinen kirkko. Homoseksuaalisten parisuhteiden salliminen ja jopa suojelu yhteisössä ei ole johtanut uskontojen opetuksen ytimen muuttamiseen. 

Uskonnot ymmärtävät seksuaaliset vähemmistöt osaksi inhimillisen elämän monimuotoisuutta. Tämä ei ole johtanut siihen, että uskontojen opetus avioliitosta olisi muutettu sukupuolineutraaliksi. Avioliittoa ei ole välineellistetty ihmisarvon mittariksi.

Myöskään kirkon ei tule mitata ihmisarvoa avioliitolla.

Sukupuolineutraaliuden idea perustuu moderniin amerikkalaiseen uskontokriittiseen ideologiaan. Sen vaikutusvaltaisin edustaja Judith Butler haastaa jaon kahteen sukupuoleen. Hänen mukaansa ero naiseuden ja mieheyden välillä on sosiaalisesti konstruoitu, opittu ja esitetty rooli, joihin kasvetaan. Ihminen ei olemuksellisesi ole mies eikä nainen, vaan hän oppii nämä roolit. Yksilön tulee itse valita oma sukupuolinen identiteettinsä, vaihtoehtoja on enemmän kuin kaksi.  

Kristinuskon avioliittokäsitystä ei tule korvata sekulaarilla sukupuolineutraalin avioliiton ideologialla. Kirkon uskottavuus ei perustu siihen, että kirkko seuraa kaikessa yhteiskunnan ratkaisuja. Olemalla itsenäinen ja päättämällä itse omasta opetuksestaan kirkko säilyttää uskottavuutensa ja edistää aitoa positiivista uskonnonvapautta. Näin kirkko tukee muidenkin uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonvapautta.

Miikka Ruokanen 

Dogmatiikan professori emeritus, Helsingin yliopisto 

Systemaattisen teologian professori, Nanjingin teologinen seminaari, Kiina

Ai prkl, mikä juon! Hyö panniitkii porukan kiertämää!

julkaissut Avioliittojakirkko

Näin totesi alikersantti Rokka, ja samaa voi todeta nykyisestä kirkollisesta elämästä. Kun kirkon avioliitto-oppia ei ole saatu muutetuksi, kirkolliskokoukselle tehdäänkin ihan uudenlainen aloite: Pitäisi pyytää piispainkokousta laatimaan vihkikaava samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä varten. (”Psst: Se saattaisi mennä läpi yksinkertaisella äänten enemmistöllä.”) 

Näin juonikas aloite ei kai etenee piispainkokoukseen asti. Miten piispainkokous edes periaatteessa voisi laatia liturgisen kaavan asiasta, joka on vastoin kirkon oppia? Jos se niin tekisi, se toimisi vastoin Raamattua ja vastoin omaa tunnustustaan. Se uhmaisi kirkolliskokouksen päätöstä, jonka mukaan kirkon avioliittokäsitystä ei laajenneta. Se toimisi vastoin uskonnollista vakaumustaan, josta Korkein hallinto-oikeus on sille kertonut. (Tästä on kirjoitettu aiemmassa ”KOO – HOO – OO” -blogissa). Yhtä hyvin piispainkokoukselta voitaisiin pyytää kaava uudelleen kastamista varten. 

Mutta toisaalta, jos aloite jostain kumman syystä etenee piispainkokoukseen asti, uusi vihkikaava saattaa kyllä syntyä. Näin ounastelemme siksi, että Suomessa piispuus on menettämässä auktoriteettiaan. 

Tuorein esimerkki tästä löytyy jälleen Oulusta (Kotimaa24, 8.4.2021). Siellä piispa on päässyt sopuun kahden samaa sukupuolta olevia pareja vihkivän pappinsa kanssa. Sillä edellytyksellä, että he ja muutkin papit saavat piispan asiaan puuttumatta jatkossakin näin tehdä. 

Papit toteavat haastattelussa, että piispoille ”pitäisi tehdä samoin kuin monissa maissa on tehty presidentti-instituutiolle eli se on muutettu muodolliseksi keulakuvaksi.” Heidän mukaansa kirkon tulisi ”luopua kokonaan työntekijöidensä opillisesta valvomisesta.” Keskustelu on kuulemma kuitenkin tärkeää, mutta ”inkvisitio ei ole tätä päivää”. Heidän mukaansa kirkossa henkilöt, ”joilla olisi oikeasti sanottavaa, marginalisoidaan ja ajetaan nurkkaan”. Esimerkkeinä he mainitsevat Matti Myllykosken ja Terho Pursiaisen. 

Myllykoskella on ollut esimerkiksi sellaista asiaa, että Jeesus ei noussut kuolleista, vaan hänen ruumiinsa maatui joukkohautaan. Pursiaisella on ollut sellaista asiaa, että Jumala on sokea äiti, joka syö lapsensa. Tällaisesta papillisesta sanomasta piispa saisi keskustella, mutta hän ei saisi määrätä pappejaan olemaan opettamatta noin. Tai olemaan toimimatta vastoin kirkkojärjestystä ja kirkolliskokouksen päätöksiä. Tai jos määrää, hän on inkvisiittori. 

Tämmöistä meidän kirkollinen elämämme nykyään on. Kristukselta ja apostoleilta periytyvä usko ohenee kovaa vauhtia, kun apostolisen uskon kaitsijoiden on yhä vaikeampi hoitaa virkaansa Sateenkaaripappien painostuksen alla. 

Kuka voi enää sanoa, että kirkon avioliitto-opin muutosvimmasta ei ole kenellekään haittaa?