Tervetuloa Avioliitto ja kirkko -blogiin!

Mediassa on luotu dogmaattisen yksioikoinen kuva, jonka mukaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon näkemys avioliitosta on oikeastaan käytännössä jo muutettu sukupuolineutraaliksi.

Se ei pidä paikkaansa. Kirkkomme opetuksen mukaan Jumala on asettanut avioliiton yhden naisen ja yhden miehen väliseksi elinikäiseksi liitoksi. Näin opettavat ylivoimaisesti useimmat maailman kristillisistä kirkoista.

Tämän blogin tarkoituksena on muistuttaa, että kirkon avioliitto-opetuksen perusteet ovat Raamatussa, kristillisessä rakkaudessa ja kirkon perinteessä. Haluamme tuoda esiin kirkon avioliitto-opin muuttamisen puolesta esitettyjen väitteiden onttouden, sekä teologian että ihmisjärjen valossa. Samalla haluamme rohkaista kirkon avioliitto-oppia kannattavia kristittyjä olemaan rohkeita ja uskaltautumaan ilmaisemaan kantansa.

Kannassaan horjuvia haluamme haastaa ajattelemaan kriittisesti: onko kirkon avioliitto-opetuksen muuttaminen tosiaankin perusteltua? Saman kysymyksen esitämme piispoille. Rohkaisemme heitä hoitamaan velvollisuutensa suhteessa Jumalan sanaan, kirkon oppiin ja kirkolliskokouksen päätöksiin.

Nykyisin avioliitto-opin muutosta ajava ideologia on kirkossamme niin vahva, että kirjoitamme toistaiseksi nimettöminä. Blogin ensimmäinen kirjoitus on dosentti Juhani Forsbergin arkkipiispalle osoittama avoin kirje, jonka julkaisemme hänen luvallaan.

Blogin kirjoittajat ovat asiantuntijoita ja vaikuttajia Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri tehtävissä. Tarkoitus on julkaista uutta materiaalia viikoittain. Myöhemmin ilmoitettavassa osoitteessa otetaan vastaan kirjoituksia, jotka mahdollisesti julkaistaan Avioliittojakirkko -blogissa.

Ai prkl, mikä juon! Hyö panniitkii porukan kiertämää!

Näin totesi alikersantti Rokka, ja samaa voi todeta nykyisestä kirkollisesta elämästä. Kun kirkon avioliitto-oppia ei ole saatu muutetuksi, kirkolliskokoukselle tehdäänkin ihan uudenlainen aloite: Pitäisi pyytää piispainkokousta laatimaan vihkikaava samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä varten. (”Psst: Se saattaisi mennä läpi yksinkertaisella äänten enemmistöllä.”) 

Näin juonikas aloite ei kai etenee piispainkokoukseen asti. Miten piispainkokous edes periaatteessa voisi laatia liturgisen kaavan asiasta, joka on vastoin kirkon oppia? Jos se niin tekisi, se toimisi vastoin Raamattua ja vastoin omaa tunnustustaan. Se uhmaisi kirkolliskokouksen päätöstä, jonka mukaan kirkon avioliittokäsitystä ei laajenneta. Se toimisi vastoin uskonnollista vakaumustaan, josta Korkein hallinto-oikeus on sille kertonut. (Tästä on kirjoitettu aiemmassa ”KOO – HOO – OO” -blogissa). Yhtä hyvin piispainkokoukselta voitaisiin pyytää kaava uudelleen kastamista varten. 

Mutta toisaalta, jos aloite jostain kumman syystä etenee piispainkokoukseen asti, uusi vihkikaava saattaa kyllä syntyä. Näin ounastelemme siksi, että Suomessa piispuus on menettämässä auktoriteettiaan. 

Tuorein esimerkki tästä löytyy jälleen Oulusta (Kotimaa24, 8.4.2021). Siellä piispa on päässyt sopuun kahden samaa sukupuolta olevia pareja vihkivän pappinsa kanssa. Sillä edellytyksellä, että he ja muutkin papit saavat piispan asiaan puuttumatta jatkossakin näin tehdä. 

Papit toteavat haastattelussa, että piispoille ”pitäisi tehdä samoin kuin monissa maissa on tehty presidentti-instituutiolle eli se on muutettu muodolliseksi keulakuvaksi.” Heidän mukaansa kirkon tulisi ”luopua kokonaan työntekijöidensä opillisesta valvomisesta.” Keskustelu on kuulemma kuitenkin tärkeää, mutta ”inkvisitio ei ole tätä päivää”. Heidän mukaansa kirkossa henkilöt, ”joilla olisi oikeasti sanottavaa, marginalisoidaan ja ajetaan nurkkaan”. Esimerkkeinä he mainitsevat Matti Myllykosken ja Terho Pursiaisen. 

Myllykoskella on ollut esimerkiksi sellaista asiaa, että Jeesus ei noussut kuolleista, vaan hänen ruumiinsa maatui joukkohautaan. Pursiaisella on ollut sellaista asiaa, että Jumala on sokea äiti, joka syö lapsensa. Tällaisesta papillisesta sanomasta piispa saisi keskustella, mutta hän ei saisi määrätä pappejaan olemaan opettamatta noin. Tai olemaan toimimatta vastoin kirkkojärjestystä ja kirkolliskokouksen päätöksiä. Tai jos määrää, hän on inkvisiittori. 

Tämmöistä meidän kirkollinen elämämme nykyään on. Kristukselta ja apostoleilta periytyvä usko ohenee kovaa vauhtia, kun apostolisen uskon kaitsijoiden on yhä vaikeampi hoitaa virkaansa Sateenkaaripappien painostuksen alla. 

Kuka voi enää sanoa, että kirkon avioliitto-opin muutosvimmasta ei ole kenellekään haittaa? 

Toista, toista ja toista!

Kuumana käyvässä avioliittokeskustelussa useimmat perustelut on kuultu moneen kertaan. Ikävä piirre keskustelussa on, että kiistämätönkään tieto ei estä kaikkia toistamasta vanhoja väitteitä.

Hyvin usein keskustelussa toistetaan seuraavaa väitettä: Paavali ja muut kristityt eivät puhuneet kirjoituksissaan samanlaisista suhteista kuin nykyään. Raamatun aikana ei tunnettu samaa sukupuolta olevien tasavertaista rakkaussuhdetta, vaan kyse oli aina toisen ihmisen hyväksi käyttämistä. Siihen liittyi usein väkivaltaa ja toisen ihmisen nujertamista.  Samaa sukupuolta olevien nykyiset liitot ovat olemukseltaan kokonaan toisenlaisia. Ne perustuvat tasavertaiseen rakkauteen. Siksi Raamatun kiellot eivät osu ollenkaan nykyiseen elämäntapaan, jota kristityt eivät tunteneet, eikä niitä pidä ollenkaan käyttää koko keskustelussa.

Väite kuulostaa varmaan vakuuttavalta erityisesti sen korvissa, joka etsii itselleen perusteluja irtautua Raamatun ohjeista ja pitkästä kristillisestä perinnöstä.  Ongelma on vain siinä, että useat tutkijat ovat meidänkin maassamme osoittaneet perustelun paikkansa pitämättömäksi. Sen jälkeen ei meiltä muilta enää vaaditakaan tutkijan koulutusta. Sisälukutaito riittää.

Ehkä ensimmäiseksi on kuitenkin kysyttävä, onko ihminen tosiaan muuttunut. Tuskinpa vain.  Myös menneinä aikoina joku oli yleensäkin elämässään kovaotteinen ja toinen kaunosielu. Yksi oli tulisieluinen ja toinen hitaanlainen. Miksi se ei olisi ulottunut myös kaikenlaiseen rakkauselämään? Yksi alisti vaimoaan ja rakastajattariaan enemmän, toinen vähemmän, joku ei ehkä ollenkaan.  Joku miehenpuoli etsi varmaan hetken nautintoa, oli kohteena sitten nainen tai mies. Toinen kiintyi ehkä hitaammin mutta eli enemmän tunteella kuin vietillä ja oli uskollisempi. Onko jonkun mielestä kaikki uskollinen ja väkivallaton kiintymys viimeisen, tasa-arvoa korostavan vuosisadan tuotetta?

Kirkolliskokouksen tekemiä selvityksiä lukeneen ja keskustelua seuranneen ei tarvitse tyytyä arvuutteluun. Riittää kun avaa Platonin teokset ja nimenomaan kuuluisan teoksen Pidot. Siellä ateenalaisen yhteiskunnan kerma keskustelee Sokrateen kanssa siitä, mitä rakkaus on olemukseltaan.  Yhden kertojan humoristinen tarina esittää, miten jumalat jakoivat aikanaan ihmisen kahtia. Jotkut heistä olivat alkuaan muodostuneet miehestä ja naisesta: Kahtia jaettuna sellainen mies etsii aina naista. Jotkut taas olivat aiemmin muodostuneet kahdesta miehestä tai kahdesta naisesta. Tällainen ihminen etsii kahtia jaettuna rakkautensa kohteeksi aina oman sukupuolensa edustajaa.  Missä kohtaa tässä kertomuksessa on puhetta alistamisesta tai väkivallasta?

Muutama hetki Platonin teosten suomennoksen kanssa puhkaisee siis saippuakuplan. Neuloja tähän puhkomiseen on tosin tarjottu kirkolliskokouksen asiakirjoissa jo enemmänkin. Roomalainen kirjailija ihmetteli kreetalaisten halua etsiä kunniaa siitä, että miehellä oli ollut mahdollisimman monta rakastajaa.  Halusivatko he ylpeillä siitä, että heitä oli alistettu ja hakattu? Homeroksen kuuluisat sankarit Akilleus ja Patroklos olivat rakastava pari. Kumpi heistä murjoi kumpaa?  Tyranninmurhaajat Harmodios ja Aristogeiton lähtivät rakkaussuhteensa sitomina kuolemanvaaran uhalla kostamaan toisen kokeman loukkauksen. Kumpi heistä oli ollut toiselle tyranni?

Aivan varmasti Raamatun aikoihin monet miesrakastajat alistivat kohteitaan ja käyttäytyivät myös väkivaltaisesti.  Niin tekevät monet nykyäänkin. Aitoa kiintymystä oli kuitenkin silloin niin kuin sitä on tälläkin hetkellä niin homo- kuin heterosuhteissakin. Ei ihminen vuosisatojen kuluessa miksikään muutu. Tuon tilanteen tuntien Paavali seurasi muiden kristittyjen tavoin Vanhan testamentin ja juutalaisten opettajien viitoittamaa polkua ja sanoi synniksi kaikki miehen ja naisen välisen avioliiton ulkopuoliset seksisuhteet, olivatpa ne sitten homo- tai heterosuhteita.

Avioliittokeskustelussa vellovat suuret tunteet. Valitettavasti muutamat perustelut eivät suostu kuolemaan, vaikka ne törmäisivät toistuvasti tosiasioihin.  Silloin ei todellisuudessa keskustella, vaan kilpaillaan siitä kuka huutaa kovimmin ja kuka jaksaa toistaa useimmin omat väittämänsä. Uuttahan ei moneen kertaan kumottujen väitteiden toistaminen ole.  Poliittinen propaganda on tehnyt niin varmaan aina ja viime aikoina yhä enemmän. Vaihtoehtoisen todellisuuden ei tarvitse olla totta. Riittää kun omat kannattajat uskovat siihen.

Tuhoisa muutos

Miten se voisi olla keneltäkään pois, jos kirkko laajentaa avioliittokäsitystään niin, että myös samaa sukupuolta olevat parit saavat avioliitolleen Jumalan siunauksen? Ei kai homojen välisen rakkauden siunaaminen haittaa millään lailla heteroiden välistä rakkautta?

Ensi näkemältä voi vaikuttaa siltä, että laajennus ei tosiaankaan haittaisi ketään. Tarkemmin ajateltuna avioliitto-opetuksen laajennuksessa on kyse sen muuttamisesta, haitallisesta muuttamisesta.

Miksi? Ensinnäkin siksi, että avioliitto-opin laajentamiseen liittyy radikaali ihmiskäsityksen muutos. Tämä on nähtävissä nykyisestä kirkollisesta avioliittokeskustelusta, jota Setan ihmiskäsitys dominoi (ks. esim. Kaisa Raittila, Yhteyden rakentajat, Kirjapaja 2020).

Setalaisen näkemyksen mukaan kirkko ei voi enää opettaa, että Jumala on luonut ihmiset miehiksi ja naisiksi. Tätä perustellaan sillä, että tieteen mukaan binäärinen (kaksijakoinen) sukupuolijärjestelmä ei pidä paikkaansa: On olemassa ihmisiä, joilla on sekä miehen että naisen sukuelimet. Biologinen sukupuoli ei siis ole niin selkeä asia kuin mitä aiemmin on oletettu. Lisäksi sukupuoleen liittyy biologisen sukupuolen lisäksi myös ns. gender eli sukupuoli-identiteetti. Se on jokaisen oma henkilökohtainen asia. Ihmisen on saatava itse päättää, mitä sukupuolta hän on. Sukupuolia on muitakin kuin mies ja nainen, eikä avioliittoa siksi voi määritellä miehen ja naisen väliseksi.

Tuollainen ihmiskäsityksen muutos on haitallinen, koska se on valheellinen. Tiede tai mikään muukaan ei ole osoittanut, että biologisia sukupuolia olisi useampia kuin kaksi. Se, että joillain ihmisillä on syntyessään sekä miehen että naisen sukuelimet, on erittäin harvinaista, alle promillen luokkaa. Kyse on geenivirheistä tai hormonien virheellisestä toiminnasta. Niistä ei synny kolmatta tai neljättä tai viidettä sukupuolta miehen ja naisen lisäksi. Sukupuoli liittyy nimittäin siihen, että eliöihin kehittyi (evoluutiossa ja sitä ohjanneessa Jumalan luomistyössä) suvullinen lisääntyminen. Sen myötä useimmat eläimet, myös ihminen, ovat joko uroksia tai naaraita. Urokset tuottavat siittiöitä ja naaraat munasoluja. Niiden yhtymisen seurauksena maailmaan syntyy uusia eliöitä.

Binäärisestä sukupuolijärjestelmästä luopumista ei voi perustella silläkään, että biologisen sukupuolen (sex) lisäksi tosiaan on olemassa sosiaalinen sukupuoli eli sukupuoli-identiteetti (gender). Gender voi toki olla hyödyllinen käsite: miehenä ja naisena olemisen tapoja kun on lukemattomia. Siksi sukupuoliroolien ei pidä olla liian tiukkoja. Mies voi kutoa sukkia tai olla kutomatta. Nainen voi olla metsuri tai sairaanhoitaja. Sukupuoli-identiteetti ei muuta sukupuolta.

Olisi kirkolta suorastaan julmaa ryhtyä Setan ideologian takapiruksi.  Lapsen ja nuoren sukupuoli-identiteetin kehittymiselle on haitallista, jos hänen pitää itse ratkaista, mitä sukupuolta hän edustaa. Miten otamme kirkkona vastuun niistä nuorista, jotka uusi ihmiskäsitys on aivopessyt hormonihoitoihin ja sukupuolenkorjausleikkauksiin? Mitä sanomme heille, kun he huomaavat, että sukupuolta ei voi kirurgin veitsellä muuttaa, vaikka rippikoulussa niin opetettiin?

Kirkon on uskallettava opettaa edelleen, että Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi.  Useimmissa tapauksissa gender-dysforia hellittää puberteetin jälkeen. Epäilemättä on olemassa ihmisiä, joiden sukupuoli-identiteetti jää epäselväksi myös puberteetin jälkeen. Heitä on tuettava, mutta se ei saa tarkoittaa sitä, että kirkko luopuu Jeesuksen opettamasta ihmiskäsityksestä. Tukeminen on mahdollista kirkon avioliittokäsitystä muuttamatta, koska ihmisen elämä Jumalan edessä ei loppupeleissä perustu sukupuoleen, ei biologiseen (sex) eikä sosiaaliseen (gender). Se perustuu Kristukseen. 

Jos ihmiskäsitys muutetaan Setan haluamaksi, kyseessä on radikaali yhteiskunnallinen ihmiskoe, jonka toteuttamiselle ei ole minkäänlaisia tieteellisiä tai teologisia perusteita. Pikemminkin voi sanoa, että ihmiskunnan kollektiivinen, satojatuhansia vuosia vanha kokemus puhuu tuollaista koetta vastaan.

Miten meistä länsimaiden kristityistä on 20 vuodessa tullut niin viisaita, että voimme sivuuttaa sekä sen että Kristuksen opetuksen? Ei mitenkään! Me emme ole viisastuneet vaan joutuneet evankeliumille vieraan ideologian vankivaunuun. Se on vierimässä kohti jyrkännettä.

Edellä esitettyä tullaan kritisoimaan väittämällä, että se edustaa ”oikeistopopulistista anti-gender liikehdintää”, jonka tarkoituksena on oikeuttaa vähemmistöjen sorto viholliskuvia rakentamalla (ks. esim. Yhteyden rakentajat, s. 243-245). Mutta onko asia todella niin? Entä jos Raamattu onkin oikeassa, ja Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi? Silloin tuon ihmiskuvan horjuttaminen on ihmisyyden kannalta haitallista. Pyrkiessään lopettamaan vähemmistön sorron Seta ja sitä seuraava Yhteys-liike tuovat kirkkoon koko ihmiskunnan hyvinvointia sortavan ideologian.

KOO-HOO-OO – ja kuinkas sitten kävikään?

Piispainkokous lähetti viime elokuussa kirkolliskokoukselle kirjeen, jossa muun ohella pohdittiin sitä, mikä tulisi olemaan Korkeimman hallinto-oikeuden päätös homoparin vihkineen papin tapauksessa. Oulun hiippakunnan tuomiokapituli oli antanut papille varoituksen, ja asia oli edennyt KHO:een saakka.

Piispojen mukaan keskeinen kysymys oli se, oliko kirkollisella viranomaisella laillinen oikeus antaa varoitus papille, joka samaa sukupuolta olevan parin vihkiessään oli toiminut vastoin kirkon vallitsevaa avioliittokäsitystä ja piispojen ohjeistusta. ”Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu on ennakkopäätös, joka vaikuttaa käytäntöihin”, piispat ennustivat.

Samalla piispat valittivat sitä, että heidän itsensä johtamissa hiippakunnissa oli tapahtunut eriytymistä vihkimisen käytännöissä. Piispainkokouksen mukaan tapahtunutta kehitystä ei voinut pitää toivottavana. ”Kirkolliskokouksen tehtävänä on päättää kirkon opista, ja tuomiokapitulien ja piispojen vastuulla on ohjata ja valvoa pappeja ja seurakuntia näiden päätösten noudattamisessa”, piispainkokous muotoili.

Kun KHO:n päätös lopulta tuli, se oli kirkolle suuri helpotus. Piispojen mielestä päätös selkiytti ”samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä koskevaa oikeudellista tilannetta”. Piispainkokouksen mukaan päätös myös vahvisti sen, että kirkolla oli uskonnollisena yhdyskuntana sisäinen autonomia ja itsenäinen oikeus päättää, vihkiikö se avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja vai ei.

Piispojen lausunto osoittaa, miten heikoksi kirkon johdon usko oli käynyt. Tarvittiin toisin sanoen maallinen ja ulkopuolinen taho kertomaan kirkon johdolle, että kirkossa vallitseva käsitys avioliitosta pelkästään miehen ja naisen välisenä liittona oli pätevä.

Jag fattar icke just så snart, men det är så underbart, hur efteråt blir allting mig så klart, tapasi presidentti J. K. Paasikivi kirjoittaa päiväkirjaansa ivatessaan poliitikkojen ulkopoliittisia taitoja. Tämä hokema soveltui nyt myös piispoihin, jotka KHO:n päätöksestä riemastuneena katsoivat, että ”KHO:n ratkaisu todentaa sen, että tehtyjen päätösten valossa kirkon nykyinen avioliittokäsitys on selkeä ja se perustuu näkemykseen, että avioliitto on miehen ja naisen välinen.”

Piispainkokouksen rohkeus ja itsekunnioitus ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä vielä samassa kokouksessa piispat päätyivät siihen, että esille tulleita samaa sukupuolta olevien parien vihkimisiä olisi käsiteltävä tapauskohtaisesti. Eikä tässä vielä kaikki: ”On syytä harkita pidättyväisyyttä seuraamusten määräämisessä”.

Viimeistään tämä lattea lause vei pohjan siltä, että hiippakunnissa edes yritettäisiin ohjata ja valvoa pappeja ja seurakuntia kirkolliskokouksen avioliittoa koskevien päätösten noudattamisessa.

Yrittämisen puute näkyy vaikkapa siinä, että Oulun hiippakunnan tuomiokapituli ei antanut pastori Kovácsille minkäänlaista seuraamusta, vaikka hän jo toistamiseen vihki samaa sukupuolta olevan parin eli teki saman virkavirheen, josta jo aiemmin oli samalta kapitulilta saanut varoituksen. Kapitulin perusteluna oli mm. pappien yhdenvertaisuus: kaikissa hiippakunnissa samaa sukupuolta olevien vihkimisestä ei rangaista eivätkä kaikki vastaavia virkavirheitä tekevät papit jää kiinni. Tuollainen perustelu olisi maallisella puolella käsittämätön. Sitä pidettäisiin huonona hallintona, päätösten toimeenpanoon liittyvien tehtävien laiminlyöntinä.

Lapsen oikeudet avioliiton perustana

Ns. tasa-arvoisen eli sukupuolineutraalin avioliiton puolustajat perustelevat kantaansa useimmiten ihmisoikeuksilla, joista tärkein on juuri tasa-arvo. Koska jokaiselle ihmiselle kuuluu yhtäläinen ja ”jakamaton” ihmisarvo, niin jokaisella ihmisellä on riippumatta hänen seksuaalisesta suhtautumisestaan tai identiteetistään riippumatta oikeus avioitua kenen tahansa (aikuisen?) kanssa, jos se perustuu yhteiseen sopimukseen eikä pakottamiseen.

Tämä lähtökohta joutuu kuitenkin alisteiseksi vielä tärkeämmille ihmisoikeuksille eli lapsen oikeuksille. Sukupuolineutraalin avioliiton puolustajat esittävät tähän vastaväitteen, jonka mukaan lapsi ei välttämättä kuulu parisuhteisiin, eikä siten voi olla avioliiton edellytys. Tämä väite kuinkin murtuu siihen lapsen perusoikeuteen, että hänellä tulee olla oikeus biologisiin vanhempiinsa, äitiinsä ja isäänsä, ja se voi toteutua vain naisen ja miehen välisessä avioliitossa. Näin ollen tämä lapsen perusoikeus ajaa kysymyksessä avioliitosta kaikkien muiden ihmisoikeuksien edelle.

Lapsen oikeus biologisiin vanhempiinsa on myös kirjattu YKn lapsen oikeuksien julistukseen ja sopimukseen. Vaikka näissä asiakirjoissa ei mainita niiden viimeisimmissä ja hyväksytyissä muodoissa vanhempien kohdalla erikseen äitiä ja isää, epäilemättä suuri enemmistö ihmiskunnasta tulkitsee ilmaisun juuri tällä tavalla. Lapsen oikeudet kokonaisuudessaan koskevat myös lapsen suhdetta huoltajiinsa, vaikka he tai heistä toinen ei olisikaan lapsen biologinen isä tai äiti.

Lapsen ensisijaista oikeus biologiseen äitiinsä ja isäänsä perustuu terveeseen järkeen mutta myös kokemukseen tunnetasolla. Vaikka nykyisin on olemassa entistä enemmän lapsia, jotka eivät elä yhteydessä biologisiin vanhempiinsa, yhä useammin heissä aikuistuttuaan puhkeaa kaipaus ja halu saada tietää, ketkä ovat hänen todelliset vanhempansa. Yhtenä osoituksena tästä on nopeasti edistyvä suku- ja geenitutkimus.

Kristillisestä näkökulmasta lapsen periaatteellinen ensisijaisuus ilmenee myös selvästi. Erityisesti se tulee ilmi Jeesuksen sanoissa lapsesta Jumalan valtakunnan ensimmäisinä jäseninä. Siinä toteutuu myös Jeesuksen sanoma siitä, että kristillisen uskon tehtävä on asettua niiden puolelle, jotka ovat kaikkein heikoimmassa asemassa omien oikeuksiensa puolustamisessa. Pienimmät lapset ovat tässä jonossa ensimmäisinä.

Sukupuolineutraalin avioliiton kannattajista merkittävä osa pitää juuri lapsen oikeutta biologiseen isään ja äitiin vaikeimpana haasteena käsitykselleen. Rationaaliselta, kokemusperäiseltä ja kristilliseltä kannalta lapsen oikeus biologiseen äitiin ja isään on luovuttamaton ja kenties tärkein peruste avioliiton säilyttämiseen naisen ja miehen välisenä elinikäisenä liittona.

Tämä merkitsee naisen ja miehen avioliton asettamista ensisijaiseksi kaikkiin muihin parisuhteisiin nähden. Koska kuitenkin nykymaailmassa on monia parisuhteita, joissa on tavalla tai toisella hankittuja lapsia, se ei saa merkitä näiden lasten asettamista lapsen oikeuksien suhteen eriarvoisiksi. Siinä suhteessa he kuuluvat samaan joukkoon maailman kaikkien lasten kanssa.

Empatiaa taskulampun valossa?

Empatia on tärkein perustelu sille, että kirkon täytyy muuttaa avioliitto-oppinsa sukupuolineutraaliksi.

Perustelu etenee näin: Empatian avulla henkilö ymmärtää toisen henkilön tunteet. Empaattinen kristitty samaistuu homon tai lesbon asemaan. Hän tuntee ruumiissaan ja mielessään pienen osan siitä, miltä lähimmäisestä tuntuu, kun kirkko ei vihi häntä avioliittoon rakkaansa kanssa. Empatia on sitä, mitä Jeesus tarkoitti rakkaudella, eli Kultaisella säännöllä. Hän opetti jotenkin näin: ”Aseta itsesi tuon toisen henkilön asemaan. Tunne hänen tilanteensa ja tee sen jälkeen niin, kuin toivoisit itsellesi tehtävän, jos olisit hän.” Jokainen, jonka sydän ei ole kiveä, ymmärtää että homojen ja lesbojen on halutessaan saatava avioliitolleen kirkollinen vihkimys.

Empatian takia sateenkaaripapit vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja. Perusteena on viimekädessä Jeesus, joka sateenkaaripappien ja monien muidenkin mielestä käski seuraajiaan olemaan empaattisia.

Niin Jeesus tosiaan teki. Hän käski meitä asettumaan toisen asemaan. Luther kannatti Jeesuksen opetusta ja kirjoitti, että toisen asemaan asettumalla ihminen tietää, miten hänen pitää toimia.

Empatia tosiaan on hyvä lähtökohta. Maailma olisi parempi paikka, jos olisimme tosiamme kohtaan empaattisempia.

Empatiassa on kuitenkin eräs heikkous: se on taskulamppu, jossa on kapea valokeila. Se näyttää syysyönä puussa istuvan linnun tarkasti, mutta ei muuta. Huomio kohdistuu yksilön tunteisiin mutta muu jää pimeään. Tämän haitallisuutta voi olla vaikea huomata. Empatiaa on maailmassa liian vähän, ja sen tarve on jokaisessa niin suuri, että empaattisesta tunteen siirtymisestä tulee helposti kaikki kaikessa.

Sellaisia monitahoisia asioita kuin avioliittoa hahmotettaessa taskulamppu ei riitä. Avioliittoon liittyy nimittäin muutakin kuin ihmisten sisäinen tunne. Näin asia on ainakin Jeesuksen ja Raamatun mukaan. Empatian nostaminen tärkeimmäksi kriteeriksi sille, mitä avioliitosta pitäisi ajatella, on liian kapeakatseista.

Luther painotti, että rakkaus ei aina tarkoita toimimista niin kuin lähimmäinen haluaa. Hänen mukaansa Kultaisen säännön vaatima toisen asemaan asettuminen on tehtävä myös järkeä käyttäen. Ehkä lähimmäinen ei ota huomioon kaikkea tilanteeseen liittyvää. Siksi hänen tunteensa seuraaminen voi viedä harhaan. Jos siis asetun rakkaudessa hänen asemaansa, en tee sitä pelkästään omaksumalla hänen tunnettaan, vaan asetun hänen asemaansa kokonaan, myös järjellä. Silloin valaistus on laajempaa kuin se valokeila, jonka lähimmäisen tunteen siirtyminen minun tunteekseni antaa.

Empatia on kuitenkin olennainen lähtökohta. Kunnollinen toisen asemaan asettuminen lähtee nimenomaan tunteesta. Jokainen, joka tähän pyrkii, ymmärtää, että homoja ei saa sortaa, väheksyä tai pilkata.

Eräs ikävä piirre nykyisessä kirkollisessa keskustelussa on oletus, jonka mukaan kirkon avioliitto-opin kannattajat ovat vailla empatiaa. Haluttomuus hyväksyä kirkon avioliitto-opin muutos johtuu kuitenkin ajattelusta, jonka mukaan lähimmäisen rakastamiseen kuuluu muutakin kuin tunne.

Näin asia on tosiasiassa on myös kunnollisessa empatian käytössä. Ainakin Wikipedian englanninkielisen version mukaan empatiassa on tunteen (affective empathy) lisäksi myös ajatteluun ja järjen käyttöön liittyvä puoli (cognitive empathy). Tällainen käsitys empatiasta tarkoittaa kirkolle sitä, että avioliitto-opissa ja käytännössä pelkkä homojen tunteisiin samaistuminen ei riitä. On otettava huomioon myös se, millaisia ajatuksia ja perusteluja Jeesus ja Raamattu käyttävät avioliitosta opettaessaan. Samoin on otettava huomioon esimerkiksi se, että ihmiskunnan lisääntyminen perustuu miehen ja naisen liittoon, minkä vuoksi isä ja äiti ovat lasten hyvinvoinnin kannalta merkittävä asia. Näin katolinen ja ortodoksinen kirkko tekevät torjuessaan homojen syrjinnän mutta pitäessään silti tiukasti kiinni siitä, että Luoja on asettanut avioliiton nimenomaan naisen ja miehen väliseksi.

Juhani Forsbergin kirje arkkipiispalle 11.3.2021

                                                                                                                      Helsinki 11.3.2021

Arv. arkkipiispa Tapio

Seurasin kiinnostuksella haastatteluasi Radio Dein ohjelmassa eilen. Moniin ajatuksiisi voin sydämestäni yhtyä näinä aikoina, jolloin kirkkomme kaitsennassa tulee vastaan suuria haasteita.

Esittämissäsi perusteissa oli kuitenkin kohtia, joihin minulla on kysymysmerkkejä. Ensimmäinen niistä on esittämäsi ajatus, jonka mukaan Kristus voidaan asettaa Raamatun edelle tai yläpuolelle. Sanot haastattelussa, että ”vierastat sanontaa näin sanoo Raamattu”. Teesiäsi voi jollakin tavalla puolustaa, jos maalitauluna on verbaali-inspiraatioon sitoutunut raamattukäsitys. Fundamentalistisessa ajattelussa Raamatun oma hermeneutiikka (luterilaisittain Christum agere – periaate) helposti unohtuu, ja raamatunlauseita nivotaan usein peräkkäin varsin ongelmallisella tavalla.

Kristuksen ja Raamatun suhde tuli haastattelussa esiin avioliittoa koskevan ongelman yhteydessä. Minun on vaikea ymmärtää, että Kristukseen vetoaminen voisi johtaa toisenlaiseen tulokseen kuin Raamattuun vetoaminen. Avioliittoa koskevassa kysymyksessä lauseet ”näin sanoo Herra” ja ”näin sanoo Raamattu” kuuluvat saumattomasti yhteen. Jeesuksen kanta avioliittoon on yksiselitteinen, ja se käy ilmi ainoastaan Raamatusta.

Meillä ei ole mitään muuta Jeesusta kuin hän, jonka tunnemme Raamatusta. Kaikki muut oletukset ja tulkinnat nojaavat muista motiiveista lähteviin spekulaatioihin ja tunteisiin, jotka eivät vastaa Raamatun Jeesusta. Usein kuulee puhuttavan esimerkiksi Jeesuksen rakkaudellisuudesta tavalla, jotka eivät vastaa kirkon perinteistä raamatuntulkintaa eivätkä edes nykyajan historialliskriittistä Jeesus-tutkimusta. Jos vierastamme sitä, mitä Raamattu sanoo, voimme joutua vierastamaan myös Kristusta itseään.

Herran Kristuksen asettaminen kyseenalaiseen jännitteeseen Raamatun kanssa johtaa myös toiseen reduktionistiseen raamatuntulkintaan. Onhan Uudessa Testamentissa evankeliumien lisäksi myös apostolien todistus Ylösnousseesta Herrasta. Apostoli Paavalin osuus on siinä niin ratkaiseva, että ilman sitä meillä ei olisi juuri mitään käsitystä sovituksesta ja uskonvanhurskaudesta. Ilman Paavalin julistusta ja kirjeitä kirkko olisi jäänyt yhdeksi juutalaisuuden suuntaukseksi.

Olen ollut havaitsevinani, että kirkossamme on lisääntynyt UTn apostolisen julistuksen ja erityisesti Paavalin unohtaminen tai jopa tarkoituksellinen sivuuttaminen. En ole vuosikausiin kuullut yhtään saarnaa Paavalin kirjeistä. Jos aksiooma ”Näin sanoo Herra” on johtanut tähän, silloin ollaan todella harhapoluilla. Tämä on erityisesti meille papeille suuri haaste.

Käsittääkseni jokainen teologisen tutkinnon suorittanut ymmärtää, että Raamatun mukaan Jeesus Nasaretilainen on Kristus, elävän Jumalan Poika, sovittaja ja lunastaja, jota kumartaen rukoilemme. Emme palvo Raamattua pelkkänä kirjana eikä Paavali ole kuollut puolestamme. Jeesus on Mestari ja Paavali on oppilas. Kaiketi tämän ymmärtää teologien lisäksi myös jokainen lukutaitoinen maallikko?

Asetan myös kyseenalaiseksi sellaisen ratkaisun, jonka mukaan kirkkomme avioliittokäsitystä olisi tarkoitus vain laajentaa, mutta ei muuttaa. Sinä olet sanonut monta kertaa ja selvästi, että olet kirkkomme voimassa olevan avioliittokäsityksen kannalla. Arvostan tätä ääntä. Kysymykseni on, voiko John Vikströmin esittämä kanta johtaa myös avioliittokäsityksen muuttamiseen. Jo nyt näkyy merkkejä, joiden mukaan perinteisellä kannalla olevia on alettu arvostella, osin jyrkästikin (esim. oululainen perheneuvoja, jonka puheoikeutta sinäkin halusit suitsia). Olen esittänyt oman mielipiteeni avioliittokäsityksen laajentamisen ja muuttamisen suhteesta kirjeessä, jonka aikaisemmin lähetin kirkkomme piispoille, joten en käy toistamaan sitä tässä.

Sinun ja kirkkomme puolesta rukoillen

Juhani Forsberg

Kirje on julkaistu dosentti, teologian tohtori Juhani Forsbergin luvalla.