Avainsana: kirkolliskokous

Ollaanko tekemässä ikiliikkujaa?

julkaissut Avioliittojakirkko

Aiemmassa blogissa ”Ai prkl, mikä juon!” käsiteltiin lyhyesti kirkolliskokoukselle tehtyä aloitetta, jonka mukaan sen tulisi pyytää piispainkokousta valmistelemaan esitys samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä ja siunaamisesta.

Aloite ja sen perustelut ansaitsevat osakseen enemmänkin pohdintaa.

Aloitteessa kerrotaan sen taustasta seuraavaa: Piispainkokous sai kirkolliskokoukselta 8.5.2018 tehtäväkseen ”edelleen selvittää vaihtoehtoja avioliittokäsityksestä vallitsevan erimielisyyden ratkaisemiseksi”. Piispainkokouksen vastaus annettiin kirkolliskokoukselle 6.8.2020. Vastauksen yksi johtopäätös on, että piispojen kesken kysymyksestä vallitsee erimielisyys. Sama erimielisyys jakaa myös kirkolliskokouksen edustajia, kirkon työntekijöitä ja kirkon jäsenistöä. Näin ollen ”kysymystä [erimielisyyden ratkaisemiseksi] ei voi sivuuttaa toteamuksella, että kirkon nykyinen avioliittokäsitys on jo itsessään ratkaisu. Päätöksenteon luonteeseen ylipäätään kuuluu etsiä ratkaisuja, jotka toisinaan täydentävät, muuttavat ja korvaavat aiemmin tehtyjä ratkaisuja.”

Piispat kirjoittavat vastauksessaan myös: ”Jos siis halutaan turvata ykseys, vaihtoehtoja avioliittonäkemyksestä vallitsevan erimielisyyden ratkaisemiseksi on vain yksi: erimielisyyden hyväksyminen. Kirkko pysyy Kristuksen kirkkona ja elää täysin hänen armonsa varassa riippumatta sen avioliittonäkemyksestä ja -käytännöistä. Olennaista on löytää sellainen ratkaisu, jossa erimielisyys avioliittokäsityksestä ei ole ykseyden este ja jossa sen kanssa on helpointa elää.”

Piispainkokouksen vastaukseen perustuen aloitteessa esitetään, ”että kirkolliskokous pyytää piispainkokoukselta esityksen kirkollisesta vihkimisestä ja kirkollisesta siunaamisesta samaa sukupuolta oleville pareille”.

Aloite on outo ainakin seuraavista syistä:

  1. Kirkolliskokous tosiaan antoi 8.5.2018 piispainkokoukselle tehtäväksi ”edelleen selvittää vaihtoehtoja avioliittoa koskevan erimielisyyden ratkaisemiseksi”. Aloite ei ota huomioon, että tuon tehtävän kirkolliskokous antoi piispainkokoukselle samassa yhteydessä, jossa se oli juuri päättänyt, että kirkon avioliittokäsitystä ei laajenneta sukupuolineutraaliksi. Millä ihmeen päättelyllä päädytään siihen, että kirkolliskokous olisi pyytänyt piispainkokoukselta sellaista vaihtoehtoa, joka kumoaa sen itsensä pari minuuttia aiemmin tekemän, samaa kysymystä koskevan päätöksen?
  2. Piispainkokouksen toteamus, jonka mukaan ”päätöksenteon luonteeseen ylipäätään kuuluu etsiä ratkaisuja, jotka toisinaan täydentävät, muuttavat ja korvaavat aiemmin tehtyjä ratkaisuja” pitää tietenkin paikkansa. Kirkon päätöksenteossa avioliittokäsitystä koskevan muutoksen voi tehdä ainoastaan kirkolliskokous, ei piispainkokous. Näin ollen voi kysyä, millä mandaatilla piispainkokous tekisi esityksen, joka on vastoin kirkolliskokouksen hiljattain tekemää päätöstä. Millä tavalla nyt tehty aloite poikkeaa asiallisesti siitä avioliittokäsityksen ”laajentamista” koskevasta aloitteesta, jonka kirkolliskokous jätti hyväksymättä 8.5.2018? Kuvittelevatko aloitteen tekijät, että piispainkokous on löytänyt olennaisesti uusia asiaan liittyviä argumentteja? Vai onko tarkoitus tehdä kirkolliskokouksesta yhtä ja samaa asiaa vatvova ikiliikkuja, siihen asti että valtasuhteet muuttuvat suotuisiksi kirkon avioliittokäsityksen muuttamiselle?
  3. Päätöksenteon luonteeseen kuuluu erimielisyys. Vaikka kaikki yhteisön jäsenet eivät olisi samaa mieltä asiasta, se ei muuta sitä, että demokraattisesti tehty päätös on yhteisön virallinen kanta, jonka mukaan on elettävä; ellei kantaa sitten muuteta virallisessa päätöksentekoelimessä. Uuden esityksen saa tehdä. Demokratia sallii ikiliikkujan luomisen.
  4. Aloitteen perustelu avioliittokäsityksen muuttamiselle (kirkon ykseys) on liian kapeakatseinen. Ykseys ei ole kirkon ainoa arvo, ei ainakaan siinä mielessä, että sen perusteella kaikki kirkon jäsenten näkemykset pitäisi hyväksyä. Kirkon tunnustuksen mukaan erilaisten näkemysten ”koetinkivi” on Jumalan sana, ei kirkon ykseys eikä varsinkaan se, ”minkä kanssa on helpointa elää”. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että kirkko voi tinkiä Jumalan sanasta ykseytensä nimissä ja silti säilyä Kristuksen kirkkona. Jos kirkon avioliittokäsityksen muuttamiseen päädytään, sille on oltava kunnolliset teologiset perustelut, jotka ottavat huomioon muunkin kuin sen, että tässä asiassa joillain kirkon jäsenillä ja piispoilla on kirkon avioliittokäsityksestä ja Jumalan sanasta poikkeava kanta.
  5. Aloite jättää huomioimatta sen, että samassa piispankokouksen kirkolliskokoukselle osoittamassa kirjeessä, johon se vetoaa, sanotaan näin: ”Kirkolliskokouksen tehtävänä on päättää kirkon opista, ja tuomiokapitulien ja piispojen vastuulla on ohjata ja valvoa pappeja ja seurakuntia näiden päätösten noudattamisessa.” Ei se, että jotkut piispoista ovat kirkolliskokouksen päätöksen kanssa eri mieltä, ole peruste sille, että heidän teologiansa pitäisi kirkon ykseyden nimissä mahduttaa kirkon avioliitto-opetuksen sisälle.

Ai prkl, mikä juon! Hyö panniitkii porukan kiertämää!

julkaissut Avioliittojakirkko

Näin totesi alikersantti Rokka, ja samaa voi todeta nykyisestä kirkollisesta elämästä. Kun kirkon avioliitto-oppia ei ole saatu muutetuksi, kirkolliskokoukselle tehdäänkin ihan uudenlainen aloite: Pitäisi pyytää piispainkokousta laatimaan vihkikaava samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä varten. (”Psst: Se saattaisi mennä läpi yksinkertaisella äänten enemmistöllä.”) 

Näin juonikas aloite ei kai etenee piispainkokoukseen asti. Miten piispainkokous edes periaatteessa voisi laatia liturgisen kaavan asiasta, joka on vastoin kirkon oppia? Jos se niin tekisi, se toimisi vastoin Raamattua ja vastoin omaa tunnustustaan. Se uhmaisi kirkolliskokouksen päätöstä, jonka mukaan kirkon avioliittokäsitystä ei laajenneta. Se toimisi vastoin uskonnollista vakaumustaan, josta Korkein hallinto-oikeus on sille kertonut. (Tästä on kirjoitettu aiemmassa ”KOO – HOO – OO” -blogissa). Yhtä hyvin piispainkokoukselta voitaisiin pyytää kaava uudelleen kastamista varten. 

Mutta toisaalta, jos aloite jostain kumman syystä etenee piispainkokoukseen asti, uusi vihkikaava saattaa kyllä syntyä. Näin ounastelemme siksi, että Suomessa piispuus on menettämässä auktoriteettiaan. 

Tuorein esimerkki tästä löytyy jälleen Oulusta (Kotimaa24, 8.4.2021). Siellä piispa on päässyt sopuun kahden samaa sukupuolta olevia pareja vihkivän pappinsa kanssa. Sillä edellytyksellä, että he ja muutkin papit saavat piispan asiaan puuttumatta jatkossakin näin tehdä. 

Papit toteavat haastattelussa, että piispoille ”pitäisi tehdä samoin kuin monissa maissa on tehty presidentti-instituutiolle eli se on muutettu muodolliseksi keulakuvaksi.” Heidän mukaansa kirkon tulisi ”luopua kokonaan työntekijöidensä opillisesta valvomisesta.” Keskustelu on kuulemma kuitenkin tärkeää, mutta ”inkvisitio ei ole tätä päivää”. Heidän mukaansa kirkossa henkilöt, ”joilla olisi oikeasti sanottavaa, marginalisoidaan ja ajetaan nurkkaan”. Esimerkkeinä he mainitsevat Matti Myllykosken ja Terho Pursiaisen. 

Myllykoskella on ollut esimerkiksi sellaista asiaa, että Jeesus ei noussut kuolleista, vaan hänen ruumiinsa maatui joukkohautaan. Pursiaisella on ollut sellaista asiaa, että Jumala on sokea äiti, joka syö lapsensa. Tällaisesta papillisesta sanomasta piispa saisi keskustella, mutta hän ei saisi määrätä pappejaan olemaan opettamatta noin. Tai olemaan toimimatta vastoin kirkkojärjestystä ja kirkolliskokouksen päätöksiä. Tai jos määrää, hän on inkvisiittori. 

Tämmöistä meidän kirkollinen elämämme nykyään on. Kristukselta ja apostoleilta periytyvä usko ohenee kovaa vauhtia, kun apostolisen uskon kaitsijoiden on yhä vaikeampi hoitaa virkaansa Sateenkaaripappien painostuksen alla. 

Kuka voi enää sanoa, että kirkon avioliitto-opin muutosvimmasta ei ole kenellekään haittaa? 

Toista, toista ja toista!

julkaissut Avioliittojakirkko

Kuumana käyvässä avioliittokeskustelussa useimmat perustelut on kuultu moneen kertaan. Ikävä piirre keskustelussa on, että kiistämätönkään tieto ei estä kaikkia toistamasta vanhoja väitteitä.

Hyvin usein keskustelussa toistetaan seuraavaa väitettä: Paavali ja muut kristityt eivät puhuneet kirjoituksissaan samanlaisista suhteista kuin nykyään. Raamatun aikana ei tunnettu samaa sukupuolta olevien tasavertaista rakkaussuhdetta, vaan kyse oli aina toisen ihmisen hyväksi käyttämistä. Siihen liittyi usein väkivaltaa ja toisen ihmisen nujertamista.  Samaa sukupuolta olevien nykyiset liitot ovat olemukseltaan kokonaan toisenlaisia. Ne perustuvat tasavertaiseen rakkauteen. Siksi Raamatun kiellot eivät osu ollenkaan nykyiseen elämäntapaan, jota kristityt eivät tunteneet, eikä niitä pidä ollenkaan käyttää koko keskustelussa.

Väite kuulostaa varmaan vakuuttavalta erityisesti sen korvissa, joka etsii itselleen perusteluja irtautua Raamatun ohjeista ja pitkästä kristillisestä perinnöstä.  Ongelma on vain siinä, että useat tutkijat ovat meidänkin maassamme osoittaneet perustelun paikkansa pitämättömäksi. Sen jälkeen ei meiltä muilta enää vaaditakaan tutkijan koulutusta. Sisälukutaito riittää.

Ehkä ensimmäiseksi on kuitenkin kysyttävä, onko ihminen tosiaan muuttunut. Tuskinpa vain.  Myös menneinä aikoina joku oli yleensäkin elämässään kovaotteinen ja toinen kaunosielu. Yksi oli tulisieluinen ja toinen hitaanlainen. Miksi se ei olisi ulottunut myös kaikenlaiseen rakkauselämään? Yksi alisti vaimoaan ja rakastajattariaan enemmän, toinen vähemmän, joku ei ehkä ollenkaan.  Joku miehenpuoli etsi varmaan hetken nautintoa, oli kohteena sitten nainen tai mies. Toinen kiintyi ehkä hitaammin mutta eli enemmän tunteella kuin vietillä ja oli uskollisempi. Onko jonkun mielestä kaikki uskollinen ja väkivallaton kiintymys viimeisen, tasa-arvoa korostavan vuosisadan tuotetta?

Kirkolliskokouksen tekemiä selvityksiä lukeneen ja keskustelua seuranneen ei tarvitse tyytyä arvuutteluun. Riittää kun avaa Platonin teokset ja nimenomaan kuuluisan teoksen Pidot. Siellä ateenalaisen yhteiskunnan kerma keskustelee Sokrateen kanssa siitä, mitä rakkaus on olemukseltaan.  Yhden kertojan humoristinen tarina esittää, miten jumalat jakoivat aikanaan ihmisen kahtia. Jotkut heistä olivat alkuaan muodostuneet miehestä ja naisesta: Kahtia jaettuna sellainen mies etsii aina naista. Jotkut taas olivat aiemmin muodostuneet kahdesta miehestä tai kahdesta naisesta. Tällainen ihminen etsii kahtia jaettuna rakkautensa kohteeksi aina oman sukupuolensa edustajaa.  Missä kohtaa tässä kertomuksessa on puhetta alistamisesta tai väkivallasta?

Muutama hetki Platonin teosten suomennoksen kanssa puhkaisee siis saippuakuplan. Neuloja tähän puhkomiseen on tosin tarjottu kirkolliskokouksen asiakirjoissa jo enemmänkin. Roomalainen kirjailija ihmetteli kreetalaisten halua etsiä kunniaa siitä, että miehellä oli ollut mahdollisimman monta rakastajaa.  Halusivatko he ylpeillä siitä, että heitä oli alistettu ja hakattu? Homeroksen kuuluisat sankarit Akilleus ja Patroklos olivat rakastava pari. Kumpi heistä murjoi kumpaa?  Tyranninmurhaajat Harmodios ja Aristogeiton lähtivät rakkaussuhteensa sitomina kuolemanvaaran uhalla kostamaan toisen kokeman loukkauksen. Kumpi heistä oli ollut toiselle tyranni?

Aivan varmasti Raamatun aikoihin monet miesrakastajat alistivat kohteitaan ja käyttäytyivät myös väkivaltaisesti.  Niin tekevät monet nykyäänkin. Aitoa kiintymystä oli kuitenkin silloin niin kuin sitä on tälläkin hetkellä niin homo- kuin heterosuhteissakin. Ei ihminen vuosisatojen kuluessa miksikään muutu. Tuon tilanteen tuntien Paavali seurasi muiden kristittyjen tavoin Vanhan testamentin ja juutalaisten opettajien viitoittamaa polkua ja sanoi synniksi kaikki miehen ja naisen välisen avioliiton ulkopuoliset seksisuhteet, olivatpa ne sitten homo- tai heterosuhteita.

Avioliittokeskustelussa vellovat suuret tunteet. Valitettavasti muutamat perustelut eivät suostu kuolemaan, vaikka ne törmäisivät toistuvasti tosiasioihin.  Silloin ei todellisuudessa keskustella, vaan kilpaillaan siitä kuka huutaa kovimmin ja kuka jaksaa toistaa useimmin omat väittämänsä. Uuttahan ei moneen kertaan kumottujen väitteiden toistaminen ole.  Poliittinen propaganda on tehnyt niin varmaan aina ja viime aikoina yhä enemmän. Vaihtoehtoisen todellisuuden ei tarvitse olla totta. Riittää kun omat kannattajat uskovat siihen.