Perusteluja kirkon avioliittokäsityksen muuttamiseksi

Kirkon avioliittokäsityksen muuttamista sukupuolineutraaliksi perustellaan yhä uudelleen samoilla argumenteilla. Esittelemme seuraavassa niistä keskeisimmät. Samalla kerromme, miksi ne tuskin ovat päteviä. Laajemmin kirkon avioliittokäsityksen muuttamisen perusteluja on käsitelty blogin muissa kirjoituksissa.

  1. Samaa sukupuolta olevien parien ihmisoikeuksiin kuuluu, että heidän on voitava saada kirkollinen vihkimys.

Tämä ei pidä paikkaansa. YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa tai missään muussakaan ihmisoikeussopimuksessa samaa sukupuolta olevien avioliittoa ei pidetä ihmisoikeutena. Kirkko määrittelee avioliiton miehen ja naisen väliseksi. Suomen korkein hallinto-oikeus ei puuttunut tähän ihmisoikeusrikkomuksena.

2.  Raamatun aikana ei tunnettu tasa-arvoista rakkaussuhdetta samaa sukupuolta olevien välillä. Tuomitessaan homouden Raamattu puhuu suhteesta, jossa toinen osapuoli alistetaan. Näinollen Raamattua ei voi käyttää nykykeskustelussa perustelemaan sitä, että homous tai samaa sukupuolta olevien avioliitto on Jumalan tahdon vastaista.

Perustelu ei ole pätevä. Raamatun aikaan oli myös rakkaudellisia ja tasa-arvoisia homo- ja lesbosuhteita. Tästä huolimatta ja avioliitto on Jeesuksen ja Raamatun mukaan miehen ja naisen välinen liitto, ei kahden miehen tai kahden naisen välinen.

3. Rakkaus on Jeesuksen mukaan tärkeämpää kuin oppi. Jos kirkko haluaa seurata Jeesusta, sen on vihittävä myös samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon.

Ei pidä paikkaansa. Vaikka Jeesus piti lähimmäisen rakkautta aivan olennaisena, hän opetti avioliiton olevan miehen ja naisen välinen. Tälle on syynsä: miehen ja naisen välinen uskollinen parisuhde on ihmiskunnan hyvinvoinnin kannalta tärkeä instituutio ja siksi lähimmäisenrakkaus edellyttää siitä kiinnipitämistä. Rakkaudella ei voi perustella kirkollisen avioliittokäsityksen muuttamista sukupuolineutraaliksi siksikään, että Jeesuksen mukaan rakkauteen kuuluu Jumalan rakastaminen yli kaiken. Jumalan sanan mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen. Jos Jumalaa rakastetaan yli kaiken, hänen tahtoaan ei kierretä rakkauteen vedoten.

4. Luterilaisuudelle avioliitto ei ole sakramentti vaan maalliseen järjestykseen eli regimenttiin kuuluva asia, josta yhteiskunta päättää. Näin ollen kirkon on seurattava yhteiskunnan lakia, jonka mukaan myös samaa sukupuolta olevat voidaan vihkiä avioliittoon.

Perustelu ei ole pätevä. Luterilaisuudelle avioliitto ei tosiaankaan ole sakramentti, sillä se ei välitä pelastusta. Tästä huolimatta luterilaisuus opettaa, että Jumala on asettanut avioliiton ja säätänyt sen miehen ja naisen väliseksi. Kirkolla tai yhteiskunnalla ei Lutherin tai luterilaisten Tunnustuskirjojen mukaan ole valtaa muuttaa tätä. Yhteiskunnan oikeus säädellä avioliittoa liittyy luterilaisuuden mukaan vähemmän periaatteellisiin kysymyksiin, esimerkiksi perintöoikeuteen tai kihlaustapoihin. Vaatimus, että yhteiskunnan on saatava päättää kirkon avioliitto-opista edustaa ns. ”uusvaltiokirkollisuutta”. 

5. Kirkkomme on seurattava ekumeenisten suhteittensa vuoksi pohjoismaisia luterilaisia sisarkirkkojamme ja sallittava siksi samaa sukupuolta olevien vihkiminen avioliittoon.

Perustelu ontuu. Ennen kuin Pohjoismaiden luterilaisia kirkkoja seurataan avioliitto-opetuksessa, on tutkittava, ovatko ne käyttäneet avioliittokäsityksensä muuttamisessa päteviä perusteluja. Epäilemme. (Tästä on myöhemmin tulossa erillinen artikkeli Avioliittojakirkko -blogiin.) Toisaalta, suurin osa maailman kristityistä pitää avioliittoa miehen ja naisen välisenä. Tämä painaa ekumeenisesti ajatellen enemmän kuin muutaman luterilaisen kirkon ratkaisut, jotka heijastanevat enemmän niiden yhteiskunnissa vallitsevaa politiikkaa kuin Jumalan tahtoa etsivää teologiaa.

6. Sukupuolia on nykytieteen mukaan muitakin kuin mies ja nainen, joten avioliittoa ei kirkossakaan voi määritellä miehen ja naisen väliseksi.

Ei pidä paikkaansa. Tiede ei ole löytänyt muita sukupuolia miehen ja naisen lisäksi. Puhe monesta eri sukupuolesta sekoittaa tietoisesti käsitteet ”sukupuoli” (sex) ja ”sukupuoli-identiteetti” (gender) toisiinsa. Kyse on ideologiasta, ei tieteestä.

7. Kirkon on seurattava aikaansa voidakseen olla koulutettujen ihmisten kannalta relevantti.

Perustelu ei ole pätevä. Keskeisintä kirkolle ei ole aikamme aatevirtausten vaan Jumalan tahdon seuraaminen. Siksi myös kirkon avioliitto-opin muuttamista ja sen perusteita on tarkasteltava kriittisesti, Jumalan tahtoa eikä ihmisten suosiota etsien.

8. Homojen ja lesbojen vihkiminen avioliittoon ei olisi kirkon avioliittokäsityksen muuttamista vaan laajentamista.

Ei pidä paikkaansa. Muutos merkitsisi kirkon avioliittokäsityksen radikaalia muuttamista. Avioliitto on ollut kirkolle 2000 vuotta naisen ja miehen välinen liitto, ei kahden miehen tai kahden naisen välinen.

9. Homojen ja lesbojen kirkollinen vihkiminen on sallittava, koska monet kirkkomme papit kokevat omassatunnossaan, että palvellakseen ihmisiä tasavertaisesti heidän on vihittävä myös samaa sukupuolta olevia pareja.

Perustelu ei ole pätevä. Papin omatunto ei määritä kirkon avioliitto-opetusta tai muutakaan oppia. Sen määrittää Raamattu ja kirkon tunnustus.

10. Samaa sukupuolta olevien parien kirkollinen vihkiminen on sallittava, koska yhteiskunta pitää pätevänä samaa sukupuolta olevien avioliittoa, johon luterilainen pappi on heidät vihkinyt.

Perustelu ei ole pätevä. Kirkon avioliitto-opetuksen mukaan papilla ei ole oikeutta vihkiä samaa sukupuolta olevaa paria. Se että yhteiskunta pitää näin vihittyä avioliittoa juridisesti pätevänä, ei muuta asiaa. Ns. ”sateenkaaripapit” toimivat vastoin kirkon oppia ja pappislupaustaan vaikka yhteiskunta ei tähän puutu.

11. Kirkon avioliittokäsityksen muuttamisesta sukupuolineutraaliksi ei olisi kenellekään mitään haittaa, sillä suurin osa avioliitoista solmittaisiin edelleen miehen ja naisen välisinä.

Ei pidä paikkaansa. Kirkon avioliitto-opin muuttamiseen liittyy hyvin perustava muutos, binäärisen eli kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän romuttaminen. Kyseessä on ihmisyyden kannalta tuhoisa muutos, mikä näkyy esimerkiksi sukupuolidysforian räjähdysmäisenä lisääntymisenä. Kirkon siirtyminen opettamaan avioliitosta sukupuolineutraalisti olisi haitallista myös siksi, että se tekisi tyhjäksi lapsen oikeuden biologisiin vanhempiinsa. Lisäksi avioliittokäsityksen muuttamiseen liittyy käytännössä kirkon opin huomattavasti laajempi muuttaminen. Se tarkoittaisi aivan uudenlaista näkemystä mm. siitä, miten Jumalasta ja hänen tahdostaan voidaan tietää, mitä usko on, mitä Jumalan hyväksymänä eläminen on, jne.

12. Samaa sukupuolta olevien kirkollista avioliittoa ei saa kritisoida, sillä silloin puututaan vihkimystä haluavien homojen ja lesbojen henkilökohtaiseen elämään. On ajateltava ”miltä homosta tuntuu” eikä riepoteltava hänen syvintä itseään.

Perustelu ei ole pätevä. Kirkollinen avioliitto on paitsi henkilökohtainen asia, myös julkinen instituutio. Näin ollen sen muuttamisen perusteluja on voitava arvioida julkisesti eikä kaikki kritiikki ole riepottelua.

13. Jos Jumala on rakkaus, hän ei voi kieltää ihmisten välistä rakkautta. Siksi kirkon on vihittävä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon.

Perustelu ontuu. Rakkaus ja avioliitto eivät ole sama asia.

14. Avioliiton merkitys on ohentunut ja vihkimysten määrä romahtanut. Avioliiton laajentaminen lisäisi kirkollisia avioliittoja ja niiden arvostusta.

Perustelu ei toimi. Samaa sukupuolta olevien avioliitoja ei solmittaisi joka tapauksessa kovinkaan montaa. Ja vaikka solmittaisikin, avioliittojen määrän lisääminen ei riitä perusteluksi kirkon avioliittokäsityksen muuttamiselle.

15. Kristinusko on epätosi, antiikkinen paimentolaisten uskonto, Raamattu satukirja  ja kirkon avioliittokäsitys aikansa elänyt. Siksi kirkon on vihittävä samaa sukupuolta olevia.

Tämä on omista lähtökohdistaan pätevä perustelu, mutta kirkko ei voi hyväksyä sen lähtökohtia.

Avioliitto, Raamattu ja Luther

Avioliitolla naisen ja miehen välisenä elinikäisenä suhteena on biologinen ja järjellinen perustansa, jota ihmiskunnan selvä enemmistö pitää ensisijaisena pariutumisen muotona.  Sukupuolineutraaleille pariutumisen muodoille esitetään myös rationaalisiksi väitettyjä argumentteja, mutta suurin osa niiden kannattajista edustavaa tunnepohjaisia argumentteja. Kaikki rakkauden muodot, jotka eivät vahingoita kumpaakaan osapuolta ovat niiden pohjalta hyväksyttäviä ja samanarvoisia.

Kristillinen käsitys avioliitosta on perinteisesti nojautunut biologiseen ja rationaaliseen lähtökohtaan ja antanut sille historiallisessa lähteissään moninkertaisen tukensa. Se käy kiistatta ilmi sekä Raamatusta että eri tunnustuskuntien hyväksymistä asiakirjoista.  Luterilaisissa kirkoissa näitä ovat Raamatun tulkinnan tukena Martti Lutherin opetusten lisäksi luterilaiset tunnustuskirjat.

Niissä läntisen maailman kirkoissa, joissa sukupuolineutraali avioliitto on hyväksytty, avioliiton raamatullinen ja tunnustuksellinen perustelu on joko sivuutettu tai tulkittu ongelmallisilla tavoilla.

Yhä useammin kohtaa raamatuntulkintoja, jotka kyseenalaistavat avioliiton naisen ja miehen välisenä suhteena. Karkeimmissa muodoissaan tämä suhteellistaminen tapahtuu kyseenalaistaen Raamatun selkeä opetus tässä asiassa väittämällä, että kaikki raamattuperusteet ovat suhteellisia, koska ne ovat aina riippuvaisia tulkinnasta. Raamatuntutkimus- ja tulkinta on historiassa ja on edelleenkin keskustelua erilaisten tutkimustulosten ja näkemysten välillä. Mutta kysymyksessä avioliitosta naisen ja miehen välisenä parisuhteena Raamatun ohjeellinen ratkaisu on kiistaton. Sen toteamiseen ei tarvita edes pitkää tieteellistä koulutusta, sillä tässä asiassa riittää pelkkä sisälukutaito.

Sukupuolineutraalin avioliiton markkinoijat ovat ilmeisesti onnistuneet sen väitteen levittämisessä, että avioliitto ei perustuisi Raamattuun eikä varsinkaan olisi Jumalan asettama. Jopa aktiivisten seurakuntalaisten kysymys saattaa kuulua: ”Eikö avioliitto olekin ihmisten keksimä?

Muutamat avioliiton uudelleen määrittelijät myöntävät, että Raamatun kanta asiassa on kiistaton, mutta torjuvat sen pätevyyden. Radikaaleimmat heistä toteavat, että nykyaika on tässä asiassa ajanut Raamatun ohi, ja siksi on vain kylmästi todettava, että sillä ei ole enää ratkaisevaa todistusvoimaa. Se voidaan kylmästi jättää huomiotta.

Aivan vastaava ilmiö on havaittavissa Lutherin avioliittokäsityksen tulkinnassa. Luther ei tunnetusti pitänyt avioliittoa sakramenttina, eli avioliitto ei ole samassa mielessä pelastuksen väline kuin Jumalan sana ja sakramentit. Avioliitto kuuluu luomisjärjestykseen, joka koskee kaikkia ihmisiä uskonnosta riippumatta kaikissa kansoissa. Avioliiton solmimisen tavoissa on erilaisia kulttuurisia ja juridisia perinteitä.

Sukupuolineutraalin avioliiton kannattajat ovat tehneet tästä johtopäätöksen, jonka mukaan avioliitto kuuluu pelkästään maalliseen järjestykseen ja päätäntövaltaan. Siksi sukupuolineutraali avioliitto on luterilaisen periaatteen soveltamista muuttuneessa historiallisessa tilanteessa.

Tämä tulkinta on kuitenkin virheellinen. Lutherille ja luterilaiselle tunnustukselle avioliitto naisen ja miehen elinikäisenä parisuhteena on instituutio, joka on tarkoitettu pysyväksi aina ja kaikkialla.  Lutheriin vetoaminen olisi rehellisyyden nimissä lopetettava avioliiton yhden peruspylvään kaatamiseksi.

Lutherin kanta liittyy olennaisella tavalla raamatuntulkintaan. Hän itse käyttää yhdestä perusvirheestä Raamatun tulkinnassa saksankielistä verbiä ”dehnen”, joka tarkoittaa suomeksi ”venyttää”, ”laajentaa”, ”leventää”. Sellainen tulkinta merkitsee Lutherin mukaan Jumalan sanan ”tappamista” ja ”hautaamista”.

Pyrkimys avioliiton ”laajentamisesta” kuulostaa pieneltä, kauniilta ja empaattiselta siirrolta, mutta kristilliseltä kannalta se merkitsee Jumalan asettaman avioliiton opillista harhaa.

Ai prkl, mikä juon! Hyö panniitkii porukan kiertämää!

Näin totesi alikersantti Rokka, ja samaa voi todeta nykyisestä kirkollisesta elämästä. Kun kirkon avioliitto-oppia ei ole saatu muutetuksi, kirkolliskokoukselle tehdäänkin ihan uudenlainen aloite: Pitäisi pyytää piispainkokousta laatimaan vihkikaava samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä varten. (”Psst: Se saattaisi mennä läpi yksinkertaisella äänten enemmistöllä.”) 

Näin juonikas aloite ei kai etenee piispainkokoukseen asti. Miten piispainkokous edes periaatteessa voisi laatia liturgisen kaavan asiasta, joka on vastoin kirkon oppia? Jos se niin tekisi, se toimisi vastoin Raamattua ja vastoin omaa tunnustustaan. Se uhmaisi kirkolliskokouksen päätöstä, jonka mukaan kirkon avioliittokäsitystä ei laajenneta. Se toimisi vastoin uskonnollista vakaumustaan, josta Korkein hallinto-oikeus on sille kertonut. (Tästä on kirjoitettu aiemmassa ”KOO – HOO – OO” -blogissa). Yhtä hyvin piispainkokoukselta voitaisiin pyytää kaava uudelleen kastamista varten. 

Mutta toisaalta, jos aloite jostain kumman syystä etenee piispainkokoukseen asti, uusi vihkikaava saattaa kyllä syntyä. Näin ounastelemme siksi, että Suomessa piispuus on menettämässä auktoriteettiaan. 

Tuorein esimerkki tästä löytyy jälleen Oulusta (Kotimaa24, 8.4.2021). Siellä piispa on päässyt sopuun kahden samaa sukupuolta olevia pareja vihkivän pappinsa kanssa. Sillä edellytyksellä, että he ja muutkin papit saavat piispan asiaan puuttumatta jatkossakin näin tehdä. 

Papit toteavat haastattelussa, että piispoille ”pitäisi tehdä samoin kuin monissa maissa on tehty presidentti-instituutiolle eli se on muutettu muodolliseksi keulakuvaksi.” Heidän mukaansa kirkon tulisi ”luopua kokonaan työntekijöidensä opillisesta valvomisesta.” Keskustelu on kuulemma kuitenkin tärkeää, mutta ”inkvisitio ei ole tätä päivää”. Heidän mukaansa kirkossa henkilöt, ”joilla olisi oikeasti sanottavaa, marginalisoidaan ja ajetaan nurkkaan”. Esimerkkeinä he mainitsevat Matti Myllykosken ja Terho Pursiaisen. 

Myllykoskella on ollut esimerkiksi sellaista asiaa, että Jeesus ei noussut kuolleista, vaan hänen ruumiinsa maatui joukkohautaan. Pursiaisella on ollut sellaista asiaa, että Jumala on sokea äiti, joka syö lapsensa. Tällaisesta papillisesta sanomasta piispa saisi keskustella, mutta hän ei saisi määrätä pappejaan olemaan opettamatta noin. Tai olemaan toimimatta vastoin kirkkojärjestystä ja kirkolliskokouksen päätöksiä. Tai jos määrää, hän on inkvisiittori. 

Tämmöistä meidän kirkollinen elämämme nykyään on. Kristukselta ja apostoleilta periytyvä usko ohenee kovaa vauhtia, kun apostolisen uskon kaitsijoiden on yhä vaikeampi hoitaa virkaansa Sateenkaaripappien painostuksen alla. 

Kuka voi enää sanoa, että kirkon avioliitto-opin muutosvimmasta ei ole kenellekään haittaa?