Avainsana: ihmisarvo

Status confessionis?

julkaissut Avioliittojakirkko

Aiemmassa tämän sivuston kirjoituksessa väitettiin, että kirkon avioliitto-opin ”laajennus” on tosiasiassa sen muutos. Siihen liittyy haitallinen ihmiskuvan muutos. 

Kirkon avioliitto-opetuksen muuttamisesta olisi muutakin haittaa. Niistä seuraavassa.

Pyrkimys avioliitto-opin muutokseen on jo nyt saanut aikaan vaientamisen kulttuurin kirkossamme. Seurakuntalaisissa on edelleen paljon niitä, jotka kannattavat kirkon avioliitto-opetusta. He pitävät itsestään selvyytenä myös sen perustana olevaa ihmiskuvaa, jonka mukaan Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi. Juuri kukaan ei kuitenkaan uskalla edustaa tällaisia näkemyksiä julkisuudessa, ei edes piispainkokous tai kirkkohallitus. Kirkon avioliitto-opin kannattajat on peloteltu kaappeihinsa. Poikkeuksia onneksi löytyy, esim. oululainen johtava perheneuvoja Ilkka Kurjenmäki.

Syynä seurakuntalaisten, kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen hiljaisuuteen on se, että kirkon avioliitto-opetuksen muuttamispyrkimysten takana on vahva ideologia. Ideologioiden tapana on vaientaa eri mieltä olevat. Se tapahtuu valtapolitiikalla, uhkailulla ja leimaamisella. Näin on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa annettu tapahtua. Sekin osoittaa, että kirkon avioliitto-opetuksen ”laajentamisessa” ei ole kyse asiasta, josta ”ei ole kenellekään haittaa”. Mitään hyvää asiaa ei tarvitse ajaa perusteltua kritiikkiä vaientamalla.

Kirkon avioliitto-opetuksen muuttaminen toisi mukanaan myös seuraavan haitan: kirkolliselta avioliittoon vihkimiseltä katoaisi jumalallinen laatutakuu. Tähän asti kirkko on vihkinyt ihmisiä miehen ja naisen väliseen avioliittoon, koska sellaisesta avioliitosta kirkolla on Jumalan sanan käsky ja lupaus, jotka Kristus itse vahvisti: ”Jumala loi alussa ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies erotkoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa.”, ”Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Ja Jumala siunasi heidät.”

Jos kirkon avioliitto-oppi muutetaan, tästä jumalallisesta takuusta luovutaan. Siunauksen perustaksi tulee sen suorittavan papin näkemys ja omatunto. Siunauksen takana oleva auktoriteetti romahtaisi. Se tultaisiin huomaamaan ja seurauksena olisi jäsenkadon kiihtyminen. Kuka viitsii olla jäsen kirkossa, jonka pyhien toimitusten takeena ei ole sen enempää kuin papin omatunto?

Kolmantena muutoksesta seuraavana haittana mainittakoon se, että siitä seuraisi paljon laajempi kirkon opetuksen muutos. Avioliitto-opetuksen muuttuessa muuttuvat esimerkiksi opetus siitä, miten Jumalasta saa tietoa, miten hänet kohdataan, mitä on synti, mitä on sovitus, mitä kirkko on, kuka Kristus on, miten hänen yhteydessään eletään, mitä uskominen on. 

Muutos ei ole loogisesti välttämätön, mutta käytännössä se näyttää seuraavan. Eräs syy on tässä: Kirkon avioliitto-opin muutoksen motiivina on huoli siitä, kuinka seksuaalivähemmistöt saadaan hyväksynnän ja rakkauden piiriin. Samalla käy niin, että avioliitosta tulee kriteeri ihmisarvolle, myös ihmisarvolle Jumalan edessä. Kirkon keskeinen sanoma ja sitä koskeva teologinen keskustelu muuttuvat identiteettipolitiikan vatvomiseksi, siksi samaksi joka tunkeutuu kaikkialle muuallekin länsimaisissa yhteiskunnissa. Tuo kysymyksenasettelu tuottaa vastaukset myös siihen, kuinka ihminen voi elää Jumalan yhteydessä. Se ei enää liity Kristukseen ja hänen kaikkia koskevaan sovitustyönsä, vaan siihen, pääseekö ihminen kirkossa naimisiin, mihin ”intersektionaaliseen” ryhmään hän kuuluu ja millaisia ”turvallisia tiloja” seurakunnissa on häntä varten oltava.

Sellainen ei palvele kenenkään, ei edes seksuaalivähemmistöjen etua. Kuten prof. Ruokanen hiljattain kirjoitti: ”Ihmisarvo ei liity avioliittoon”; ei homoilla, lesboilla eikä muillakaan. Se liittyy Kristukseen ja hänen työhönsä ihmiskunnan hyväksi.

Jokaisen kristityn, joka on epävarma sen suhteen, kannattaako hän kirkon avioliitto-opetusta vai sen muuttamista, tulisi tarkoin punnita, onko muutoksessa tosiaan kyse laajennuksesta, josta ei ole kenellekään haittaa. Vai onko kyse ideologiasta, joka avioliitto-opin muuttaessaan samalla muuttaa kirkon muunkin opetuksen?

Jos jälkimmäinen pitää paikkansa, olemme keskellä niin sanottua status confessionis -tilannetta. Se tarkoittaa tilannetta, johon kirkon on otettava kantaa, jotta se olisi uskollinen evankeliumille.

KIRKON EI TULE MITATA IHMISARVOA AVIOLIITOLLA

julkaissut Avioliittojakirkko

Kanava 2/2021

Prof. Miikka Ruokanen

Emeritusarkkipiispa John Vikström pohti Kanavassa (22.1.2021) voimassa olevan avioliittokäsityksen laajentamista luterilaisessa kirkossa siten, että ”laajempaan avioliittokäsitykseen mahtuisi myös nykyinen”. Uusi sukupuolineutraali avioliittonäkemys tulisi vallitsevaksi ja siihen sisältyisi perinteinen näkemys miehen ja naisen liitosta.

Jos Vikströmin epätarkka ehdotus hyväksytään, on varmaa, että sukupuolineutraali malli muodostuu uudeksi normaaliksi, joka nielaisee perinteisen. Kahden mallin samanaikaisuus ei voi jäädä pysyväksi tilaksi. Joudutaan tilanteeseen, jossa perinteisen avioliittokäsityksen kannattajat jäävät vähemmistöksi, heidät savustetaan kirkosta. Tämä johtaa kirkon hajoamiseen ja huomattavaan heikkenemiseen.  

Vikströmin argumentin manipulatiivisuutta lisää ehdotus sukupuolineutraalin avioliittomallin vihkikaavan hyväksymisestä yksinkertaisella äänten enemmistöllä kirkolliskokouksessa. Oppia koskevat muutokset edellyttävät ¾ enemmistön kirkolliskokouksessa.  

Keskustelu on kaksitasoista: Vikström puhuu avioliitosta eettisenä kysymyksenä; avioliitto on kuitenkin syvästi teologinen kysymys. Se nojaa juutalais-kristilliseen luomisuskoon, jota sekä Vanha että Uusi testamentti selkeästi opettavat. 

Raamatun luomiskertomus lausuu: ”Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.” Luomisen fundamentista seuraa naisen ja miehen liitto, jolla on ontologinen eli olemiseen erottamattomasi liittyvä perusta sekä Luojan siunaus ja tehtävä: ”Jumala siunasi heidät…’” (1. Moos. 1:27-28) Tämä perusopetus toistuu kautta Vanhan ja Uuden testamentin, esimerkiksi Jeesus opettaa näin (Mark. 10:6-9, Matt. 19:4-6).  

Vikström antaa Raamatulle roolin parisuhteen eettisen elämän ohjeena. Hän siteeraa Uuden testamentin ns. huoneentauluja, jotka antavat käytännön ohjeita perhe-elämään. Hän ei anna Raamatulle arvovaltaa avioliiton luomisteologisen olemuksen ja rakenteen normina. Vikström kritisoi Raamatun luomiskertomuksia ”patriarkaalisesta avioliittokäsityksestä”: kirkon tulee luopua patriarkaalisen yhteiskunnan jäänteistä. 

Kuitenkaan naisen ja miehen välinen avioliitto ei ole perusteissaan patriarkaalisuuteen sidottu. Homoliitto ei erityisesti kohdistu patriarkaalisia jäänteitä vastaan eikä takaa niiden katoamista. Avioliitto on vuosisatojen saatossa kehittynyt instituutioksi, joka perustuu molempien osapuolten vapaaseen suostumukseen.

Avioliitto ei ole ihmisarvon mittari, kuten Vikström edellyttää. Jokaisen persoonan ääretön arvo perustuu luomiseen ja on ehdoton ja täydellinen sellaisenaan, on hän avioliitossa tai muussa parisuhteessa tai ei ole. Sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisarvon tunnustaminen ei edellytä luomisteologiasta luopumista. Jokaisen ihmisen elämä on absoluuttisen arvokas ja pyhä. Jokaisella on Jumalan kuvana sama ihmisarvo. Tämä koskee kaikenlaisia sukupuolia.

Kaikki suuret maailmanuskonnot opettavat naisen ja miehen avioliittoa, näin myös roomalaiskatolinen ja ortodoksinen kirkko. Homoseksuaalisten parisuhteiden salliminen ja jopa suojelu yhteisössä ei ole johtanut uskontojen opetuksen ytimen muuttamiseen. 

Uskonnot ymmärtävät seksuaaliset vähemmistöt osaksi inhimillisen elämän monimuotoisuutta. Tämä ei ole johtanut siihen, että uskontojen opetus avioliitosta olisi muutettu sukupuolineutraaliksi. Avioliittoa ei ole välineellistetty ihmisarvon mittariksi.

Myöskään kirkon ei tule mitata ihmisarvoa avioliitolla.

Sukupuolineutraaliuden idea perustuu moderniin amerikkalaiseen uskontokriittiseen ideologiaan. Sen vaikutusvaltaisin edustaja Judith Butler haastaa jaon kahteen sukupuoleen. Hänen mukaansa ero naiseuden ja mieheyden välillä on sosiaalisesti konstruoitu, opittu ja esitetty rooli, joihin kasvetaan. Ihminen ei olemuksellisesi ole mies eikä nainen, vaan hän oppii nämä roolit. Yksilön tulee itse valita oma sukupuolinen identiteettinsä, vaihtoehtoja on enemmän kuin kaksi.  

Kristinuskon avioliittokäsitystä ei tule korvata sekulaarilla sukupuolineutraalin avioliiton ideologialla. Kirkon uskottavuus ei perustu siihen, että kirkko seuraa kaikessa yhteiskunnan ratkaisuja. Olemalla itsenäinen ja päättämällä itse omasta opetuksestaan kirkko säilyttää uskottavuutensa ja edistää aitoa positiivista uskonnonvapautta. Näin kirkko tukee muidenkin uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonvapautta.

Miikka Ruokanen 

Dogmatiikan professori emeritus, Helsingin yliopisto 

Systemaattisen teologian professori, Nanjingin teologinen seminaari, Kiina

Lapsen oikeudet avioliiton perustana

julkaissut Avioliittojakirkko

Ns. tasa-arvoisen eli sukupuolineutraalin avioliiton puolustajat perustelevat kantaansa useimmiten ihmisoikeuksilla, joista tärkein on juuri tasa-arvo. Koska jokaiselle ihmiselle kuuluu yhtäläinen ja ”jakamaton” ihmisarvo, niin jokaisella ihmisellä on riippumatta hänen seksuaalisesta suhtautumisestaan tai identiteetistään riippumatta oikeus avioitua kenen tahansa (aikuisen?) kanssa, jos se perustuu yhteiseen sopimukseen eikä pakottamiseen.

Tämä lähtökohta joutuu kuitenkin alisteiseksi vielä tärkeämmille ihmisoikeuksille eli lapsen oikeuksille. Sukupuolineutraalin avioliiton puolustajat esittävät tähän vastaväitteen, jonka mukaan lapsi ei välttämättä kuulu parisuhteisiin, eikä siten voi olla avioliiton edellytys. Tämä väite kuinkin murtuu siihen lapsen perusoikeuteen, että hänellä tulee olla oikeus biologisiin vanhempiinsa, äitiinsä ja isäänsä, ja se voi toteutua vain naisen ja miehen välisessä avioliitossa. Näin ollen tämä lapsen perusoikeus ajaa kysymyksessä avioliitosta kaikkien muiden ihmisoikeuksien edelle.

Lapsen oikeus biologisiin vanhempiinsa on myös kirjattu YKn lapsen oikeuksien julistukseen ja sopimukseen. Vaikka näissä asiakirjoissa ei mainita niiden viimeisimmissä ja hyväksytyissä muodoissa vanhempien kohdalla erikseen äitiä ja isää, epäilemättä suuri enemmistö ihmiskunnasta tulkitsee ilmaisun juuri tällä tavalla. Lapsen oikeudet kokonaisuudessaan koskevat myös lapsen suhdetta huoltajiinsa, vaikka he tai heistä toinen ei olisikaan lapsen biologinen isä tai äiti.

Lapsen ensisijaista oikeus biologiseen äitiinsä ja isäänsä perustuu terveeseen järkeen mutta myös kokemukseen tunnetasolla. Vaikka nykyisin on olemassa entistä enemmän lapsia, jotka eivät elä yhteydessä biologisiin vanhempiinsa, yhä useammin heissä aikuistuttuaan puhkeaa kaipaus ja halu saada tietää, ketkä ovat hänen todelliset vanhempansa. Yhtenä osoituksena tästä on nopeasti edistyvä suku- ja geenitutkimus.

Kristillisestä näkökulmasta lapsen periaatteellinen ensisijaisuus ilmenee myös selvästi. Erityisesti se tulee ilmi Jeesuksen sanoissa lapsesta Jumalan valtakunnan ensimmäisinä jäseninä. Siinä toteutuu myös Jeesuksen sanoma siitä, että kristillisen uskon tehtävä on asettua niiden puolelle, jotka ovat kaikkein heikoimmassa asemassa omien oikeuksiensa puolustamisessa. Pienimmät lapset ovat tässä jonossa ensimmäisinä.

Sukupuolineutraalin avioliiton kannattajista merkittävä osa pitää juuri lapsen oikeutta biologiseen isään ja äitiin vaikeimpana haasteena käsitykselleen. Rationaaliselta, kokemusperäiseltä ja kristilliseltä kannalta lapsen oikeus biologiseen äitiin ja isään on luovuttamaton ja kenties tärkein peruste avioliiton säilyttämiseen naisen ja miehen välisenä elinikäisenä liittona.

Tämä merkitsee naisen ja miehen avioliton asettamista ensisijaiseksi kaikkiin muihin parisuhteisiin nähden. Koska kuitenkin nykymaailmassa on monia parisuhteita, joissa on tavalla tai toisella hankittuja lapsia, se ei saa merkitä näiden lasten asettamista lapsen oikeuksien suhteen eriarvoisiksi. Siinä suhteessa he kuuluvat samaan joukkoon maailman kaikkien lasten kanssa.