Aiemmassa tämän sivuston kirjoituksessa väitettiin, että kirkon avioliitto-opin ”laajennus” on tosiasiassa sen muutos. Siihen liittyy haitallinen ihmiskuvan muutos.
Kirkon avioliitto-opetuksen muuttamisesta olisi muutakin haittaa. Niistä seuraavassa.
Pyrkimys avioliitto-opin muutokseen on jo nyt saanut aikaan vaientamisen kulttuurin kirkossamme. Seurakuntalaisissa on edelleen paljon niitä, jotka kannattavat kirkon avioliitto-opetusta. He pitävät itsestään selvyytenä myös sen perustana olevaa ihmiskuvaa, jonka mukaan Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi. Juuri kukaan ei kuitenkaan uskalla edustaa tällaisia näkemyksiä julkisuudessa, ei edes piispainkokous tai kirkkohallitus. Kirkon avioliitto-opin kannattajat on peloteltu kaappeihinsa. Poikkeuksia onneksi löytyy, esim. oululainen johtava perheneuvoja Ilkka Kurjenmäki.
Syynä seurakuntalaisten, kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen hiljaisuuteen on se, että kirkon avioliitto-opetuksen muuttamispyrkimysten takana on vahva ideologia. Ideologioiden tapana on vaientaa eri mieltä olevat. Se tapahtuu valtapolitiikalla, uhkailulla ja leimaamisella. Näin on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa annettu tapahtua. Sekin osoittaa, että kirkon avioliitto-opetuksen ”laajentamisessa” ei ole kyse asiasta, josta ”ei ole kenellekään haittaa”. Mitään hyvää asiaa ei tarvitse ajaa perusteltua kritiikkiä vaientamalla.
Kirkon avioliitto-opetuksen muuttaminen toisi mukanaan myös seuraavan haitan: kirkolliselta avioliittoon vihkimiseltä katoaisi jumalallinen laatutakuu. Tähän asti kirkko on vihkinyt ihmisiä miehen ja naisen väliseen avioliittoon, koska sellaisesta avioliitosta kirkolla on Jumalan sanan käsky ja lupaus, jotka Kristus itse vahvisti: ”Jumala loi alussa ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies erotkoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa.”, ”Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Ja Jumala siunasi heidät.”
Jos kirkon avioliitto-oppi muutetaan, tästä jumalallisesta takuusta luovutaan. Siunauksen perustaksi tulee sen suorittavan papin näkemys ja omatunto. Siunauksen takana oleva auktoriteetti romahtaisi. Se tultaisiin huomaamaan ja seurauksena olisi jäsenkadon kiihtyminen. Kuka viitsii olla jäsen kirkossa, jonka pyhien toimitusten takeena ei ole sen enempää kuin papin omatunto?
Kolmantena muutoksesta seuraavana haittana mainittakoon se, että siitä seuraisi paljon laajempi kirkon opetuksen muutos. Avioliitto-opetuksen muuttuessa muuttuvat esimerkiksi opetus siitä, miten Jumalasta saa tietoa, miten hänet kohdataan, mitä on synti, mitä on sovitus, mitä kirkko on, kuka Kristus on, miten hänen yhteydessään eletään, mitä uskominen on.
Muutos ei ole loogisesti välttämätön, mutta käytännössä se näyttää seuraavan. Eräs syy on tässä: Kirkon avioliitto-opin muutoksen motiivina on huoli siitä, kuinka seksuaalivähemmistöt saadaan hyväksynnän ja rakkauden piiriin. Samalla käy niin, että avioliitosta tulee kriteeri ihmisarvolle, myös ihmisarvolle Jumalan edessä. Kirkon keskeinen sanoma ja sitä koskeva teologinen keskustelu muuttuvat identiteettipolitiikan vatvomiseksi, siksi samaksi joka tunkeutuu kaikkialle muuallekin länsimaisissa yhteiskunnissa. Tuo kysymyksenasettelu tuottaa vastaukset myös siihen, kuinka ihminen voi elää Jumalan yhteydessä. Se ei enää liity Kristukseen ja hänen kaikkia koskevaan sovitustyönsä, vaan siihen, pääseekö ihminen kirkossa naimisiin, mihin ”intersektionaaliseen” ryhmään hän kuuluu ja millaisia ”turvallisia tiloja” seurakunnissa on häntä varten oltava.
Sellainen ei palvele kenenkään, ei edes seksuaalivähemmistöjen etua. Kuten prof. Ruokanen hiljattain kirjoitti: ”Ihmisarvo ei liity avioliittoon”; ei homoilla, lesboilla eikä muillakaan. Se liittyy Kristukseen ja hänen työhönsä ihmiskunnan hyväksi.
Jokaisen kristityn, joka on epävarma sen suhteen, kannattaako hän kirkon avioliitto-opetusta vai sen muuttamista, tulisi tarkoin punnita, onko muutoksessa tosiaan kyse laajennuksesta, josta ei ole kenellekään haittaa. Vai onko kyse ideologiasta, joka avioliitto-opin muuttaessaan samalla muuttaa kirkon muunkin opetuksen?
Jos jälkimmäinen pitää paikkansa, olemme keskellä niin sanottua status confessionis -tilannetta. Se tarkoittaa tilannetta, johon kirkon on otettava kantaa, jotta se olisi uskollinen evankeliumille.
Avioliitto ja kirkko 