KOO-HOO-OO – ja kuinkas sitten kävikään?

Piispainkokous lähetti viime elokuussa kirkolliskokoukselle kirjeen, jossa muun ohella pohdittiin sitä, mikä tulisi olemaan Korkeimman hallinto-oikeuden päätös homoparin vihkineen papin tapauksessa. Oulun hiippakunnan tuomiokapituli oli antanut papille varoituksen, ja asia oli edennyt KHO:een saakka.

Piispojen mukaan keskeinen kysymys oli se, oliko kirkollisella viranomaisella laillinen oikeus antaa varoitus papille, joka samaa sukupuolta olevan parin vihkiessään oli toiminut vastoin kirkon vallitsevaa avioliittokäsitystä ja piispojen ohjeistusta. ”Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu on ennakkopäätös, joka vaikuttaa käytäntöihin”, piispat ennustivat.

Samalla piispat valittivat sitä, että heidän itsensä johtamissa hiippakunnissa oli tapahtunut eriytymistä vihkimisen käytännöissä. Piispainkokouksen mukaan tapahtunutta kehitystä ei voinut pitää toivottavana. ”Kirkolliskokouksen tehtävänä on päättää kirkon opista, ja tuomiokapitulien ja piispojen vastuulla on ohjata ja valvoa pappeja ja seurakuntia näiden päätösten noudattamisessa”, piispainkokous muotoili.

Kun KHO:n päätös lopulta tuli, se oli kirkolle suuri helpotus. Piispojen mielestä päätös selkiytti ”samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä koskevaa oikeudellista tilannetta”. Piispainkokouksen mukaan päätös myös vahvisti sen, että kirkolla oli uskonnollisena yhdyskuntana sisäinen autonomia ja itsenäinen oikeus päättää, vihkiikö se avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja vai ei.

Piispojen lausunto osoittaa, miten heikoksi kirkon johdon usko oli käynyt. Tarvittiin toisin sanoen maallinen ja ulkopuolinen taho kertomaan kirkon johdolle, että kirkossa vallitseva käsitys avioliitosta pelkästään miehen ja naisen välisenä liittona oli pätevä.

Jag fattar icke just så snart, men det är så underbart, hur efteråt blir allting mig så klart, tapasi presidentti J. K. Paasikivi kirjoittaa päiväkirjaansa ivatessaan poliitikkojen ulkopoliittisia taitoja. Tämä hokema soveltui nyt myös piispoihin, jotka KHO:n päätöksestä riemastuneena katsoivat, että ”KHO:n ratkaisu todentaa sen, että tehtyjen päätösten valossa kirkon nykyinen avioliittokäsitys on selkeä ja se perustuu näkemykseen, että avioliitto on miehen ja naisen välinen.”

Piispainkokouksen rohkeus ja itsekunnioitus ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä vielä samassa kokouksessa piispat päätyivät siihen, että esille tulleita samaa sukupuolta olevien parien vihkimisiä olisi käsiteltävä tapauskohtaisesti. Eikä tässä vielä kaikki: ”On syytä harkita pidättyväisyyttä seuraamusten määräämisessä”.

Viimeistään tämä lattea lause vei pohjan siltä, että hiippakunnissa edes yritettäisiin ohjata ja valvoa pappeja ja seurakuntia kirkolliskokouksen avioliittoa koskevien päätösten noudattamisessa.

Yrittämisen puute näkyy vaikkapa siinä, että Oulun hiippakunnan tuomiokapituli ei antanut pastori Kovácsille minkäänlaista seuraamusta, vaikka hän jo toistamiseen vihki samaa sukupuolta olevan parin eli teki saman virkavirheen, josta jo aiemmin oli samalta kapitulilta saanut varoituksen. Kapitulin perusteluna oli mm. pappien yhdenvertaisuus: kaikissa hiippakunnissa samaa sukupuolta olevien vihkimisestä ei rangaista eivätkä kaikki vastaavia virkavirheitä tekevät papit jää kiinni. Tuollainen perustelu olisi maallisella puolella käsittämätön. Sitä pidettäisiin huonona hallintona, päätösten toimeenpanoon liittyvien tehtävien laiminlyöntinä.