Jumalakäsitys, raamattukäsitys ja avioliittokäsitys ovat yhteydessä toisiinsa

Jumalakäsityksellä, raamattukäsityksellä ja avioliittokäsityksellä on yhteys toisiinsa. Kristillisen ajattelun mukaan luomakunnasta ja omastatunnosta voi päätellä Jumalan olemassaolon, mutta ei sitä millainen Jumala on ja mitä hän tahtoo. Mistä sitten tiedämme, millainen Jumala on, ja mitä hän meiltä haluaa?

Kristityt uskovat kommunikoivaan Jumalaan. Tiedämme, että Jumala on kommunikoiva, koska hän loi ihmiselle kyvyn puhua ja koska hän on ilmoittanut ihmiselle tahtonsa sanallisesti ja ymmärrettävästi Pyhissä kirjoituksissa eli Raamatussa. Tämä on maailmanlaajan kristikunnan yhteinen ymmärrys Jumalasta. Esimerkiksi Nikean uskontunnustuksessa todetaan: ”…joka on puhunut profeettojen kautta…”.

Suomen evankelisluterilainen kirkko yhtyy tähän käsitykseen sitoutumalla uskontunnustuksiin. Jos kirkkomme irtaantuisi vanhan kirkon tunnustuksista, se ajautuisi maailmanlaajan kristinuskon ulkopuolelle. Jos se taas irtaantuisi omasta luterilaisesta tunnustuksestaan, ei se enää olisi luterilainen.

Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkkolain ensimmäisen luvun ensimmäinen pykälä lausuu: ”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” Kirkkojärjestyksen ensimmäisen luvun ensimmäinen pykälässä todetaan vastaavasti: ”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”

Se usko, jota luterilainen kirkkomme tunnustaa, on siis kirkon omien määritelmien mukaan Raamattuun perustuva kristillinen usko. Siksi kirkkomme tulee päätöksenteossaan sitoutua Raamatun näkemyksiin avioliitosta. Kirkko ei voi sivuuttaa Raamatun opetusta avioliitosta, aivan kuten se ei voi sivuuttaa Raamatun käsitystä Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen merkityksestä. 

Osa kirkkomme vaikutusvaltaisista opettajista kuitenkin hylkää kirkon nykyisen Raamattuun perustuvan opetuksen avioliitosta. He väittävät, että se on vanhentunut eikä tämän päivän ihmisen tarvitse sitoutua siihen. Näin esimerkiksi piispa Hintikka kirkolliskokouksessa vuonna 2020: ”Siksi me tiedämme tänään, vaikka tieteellisen tutkimuksen kautta, ja ymmärrämme paremmin esimerkiksi ihmisen seksuaalisuuden kehitystä – paljon paremmin kuin mitä vaikkapa Raamatun kirjojen kirjoittajat oman aikansa maailmankuvan valossa pystyivät ymmärtämään.”

Koska Raamatun opetus avioliitosta on harvinaisen selkeä, ovat kirkkomme avioliittokäsityksen torjuvat tahot etsineet ratkaisua avioliittokäsityksen muuttamiseksi Raamatun radikaalista uudelleentulkinnasta. On esimerkiksi väitetty, ettei Raamattu homoseksuaalisuuden torjuessaan puhu samasta asiasta kuin mitä tämän päivän homoseksuaalisuus on. Tai on väitetty, että Raamattua tulee lukea kaiken läpäisevän rakkauden periaatteen kautta niin, että missä vain rakkauden – kulloisenkin ajan rakkauskäsityksen – voidaan nähdä toteutuvan, siellä tämän rakkauden toteutuminen on sallittava.

On totta, että Raamattua täytyy tulkita. Samalla tavalla kuin kaikkien tekstien lukeminen ja ymmärtäminen, myös Raamatun lukeminen ja ymmärtäminen edellyttää tulkintaa. Tulkinnan tulee kuitenkin olla vastuullista ja tekstin alkuperäiselle sanomalle uskollista. Jos irrotamme Raamatun sanan ja Pyhän Hengen johdatuksen toisistaan, johtaa tämä pikemminkin täysin uuden merkityksen luomiseen kuin tekstin merkityksen löytämiseen. Oikeaa rakkautta ei voi määritellä kulloisenkin ajan hengen mukaan, vastoin Raamatussa esille nousevaa Jumalan rakkautta. Inhimillinen rakkaus voi toimia vain Jumalan rakkauden yhteydessä. Jumalan rakkaus käy ilmi Raamatusta eikä evankeliumia voi irrottaa Raamatun tosiasiallisista lauseista. Kristillisen käsityksen mukaan Pyhä Henki toimii Raamatun sanan kautta – ei sitä vastoin tai sen ohitse.

Raamatun sanoma pitää tuoda tähän päivään. Tekstiä ei kuitenkaan saa soveltaa niin, että tulkinta joutuu ristiriitaan tekstin alkuperäisen merkityksen kanssa. Sovellutus on tehtävä tekstin alkuperäiselle merkitykselle uskollisesti. Jumalan sana on sama eilen tänään ja huomenna. Siksi hän ei johda kirkkoaan sellaisiin uusiin oppeihin, kuten niin sanottu sukupuolineutraali avioliittokäsitys, jotka ovat vastoin hänen ilmoitettua sanaansa Raamatussa.

Raamatun ja avioliiton suhteen iso kysymys on, tulkitsemmeko Raamatun tekstiä suhteessa omaan kontekstiimme vai omia kokemuksiamme suhteessa Raamatun tekstiin. Kirkon opin mukaan Raamattua ei tule alistaa oman aikamme arvoille ja näkemyksille, vaan kristittyjen tulee alistaa omat ajatuksensa Raamatun sanalle. Meidän ei tule nähdä Raamattua oman aikamme läpi, vaan oma aikamme Raamatun läpi.

Esimerkiksi Raamatun ajan Palestiinassa orjuus oli osa yhteiskunnan sosiaalista rakennetta. Israelilaisten tuli kuitenkin Jumalan käskystä vapauttaa orjat joka seitsemäs vuosi. Aika oli myös patriarkaalinen, mutta Jumala käski kansan kunnioittaa naisten oikeuksia. Jumala ohjasi sanallaan kansaansa luomaan vastakulttuuria. Raamatun merkityksen oikea tähän aikaan soveltaminen ohjaa meitä samalla tavalla sitoutumaan Jumalan sanaan oman kulttuurisen kontekstimme keskellä. Siksi monet kristityt vastustavat esimerkiksi ihmiskauppaa ja pornoteollisuutta.

On totta, että Raamattu ei suoraan vastaa kaikkiin tämän päivän eettisiin kysymyksiin. Raamatun tekstit antavat kristitylle kuitenkin riittävän pohjan arvioida Pyhän Hengen johdatuksessa, miten meidän tulee vastata kohtaamiimme uusiin kysymyksiin (5. Moos. 6:4-9). Ja toisaalta, avioliiton suhteen Raamatun opetus on selkeä. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja asetti avioliiton heidän väliseksi instituutioksi. Jos yhteiskunta muuttaa käsitystään avioliitosta, me emme voi seurata sitä vaan seuraamme Jumalan Raamatussa ilmaistua tahtoa.

Jos kirkkomme tekee päätöksiä Raamatun opetuksen vastaisesti, se luopuu omasta perustastaan eikä pysy uskollisena Jumalan tahdolle. Silloin se ei voi myöskään täyttää tehtäväänsä tässä maailmassa. Kirkon ei tule luopua Raamatun opetuksesta avioliittokysymyksessä eikä missään muussakaan kohden.

Ollaanko tekemässä ikiliikkujaa?

Aiemmassa blogissa ”Ai prkl, mikä juon!” käsiteltiin lyhyesti kirkolliskokoukselle tehtyä aloitetta, jonka mukaan sen tulisi pyytää piispainkokousta valmistelemaan esitys samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä ja siunaamisesta.

Aloite ja sen perustelut ansaitsevat osakseen enemmänkin pohdintaa.

Aloitteessa kerrotaan sen taustasta seuraavaa: Piispainkokous sai kirkolliskokoukselta 8.5.2018 tehtäväkseen ”edelleen selvittää vaihtoehtoja avioliittokäsityksestä vallitsevan erimielisyyden ratkaisemiseksi”. Piispainkokouksen vastaus annettiin kirkolliskokoukselle 6.8.2020. Vastauksen yksi johtopäätös on, että piispojen kesken kysymyksestä vallitsee erimielisyys. Sama erimielisyys jakaa myös kirkolliskokouksen edustajia, kirkon työntekijöitä ja kirkon jäsenistöä. Näin ollen ”kysymystä [erimielisyyden ratkaisemiseksi] ei voi sivuuttaa toteamuksella, että kirkon nykyinen avioliittokäsitys on jo itsessään ratkaisu. Päätöksenteon luonteeseen ylipäätään kuuluu etsiä ratkaisuja, jotka toisinaan täydentävät, muuttavat ja korvaavat aiemmin tehtyjä ratkaisuja.”

Piispat kirjoittavat vastauksessaan myös: ”Jos siis halutaan turvata ykseys, vaihtoehtoja avioliittonäkemyksestä vallitsevan erimielisyyden ratkaisemiseksi on vain yksi: erimielisyyden hyväksyminen. Kirkko pysyy Kristuksen kirkkona ja elää täysin hänen armonsa varassa riippumatta sen avioliittonäkemyksestä ja -käytännöistä. Olennaista on löytää sellainen ratkaisu, jossa erimielisyys avioliittokäsityksestä ei ole ykseyden este ja jossa sen kanssa on helpointa elää.”

Piispainkokouksen vastaukseen perustuen aloitteessa esitetään, ”että kirkolliskokous pyytää piispainkokoukselta esityksen kirkollisesta vihkimisestä ja kirkollisesta siunaamisesta samaa sukupuolta oleville pareille”.

Aloite on outo ainakin seuraavista syistä:

  1. Kirkolliskokous tosiaan antoi 8.5.2018 piispainkokoukselle tehtäväksi ”edelleen selvittää vaihtoehtoja avioliittoa koskevan erimielisyyden ratkaisemiseksi”. Aloite ei ota huomioon, että tuon tehtävän kirkolliskokous antoi piispainkokoukselle samassa yhteydessä, jossa se oli juuri päättänyt, että kirkon avioliittokäsitystä ei laajenneta sukupuolineutraaliksi. Millä ihmeen päättelyllä päädytään siihen, että kirkolliskokous olisi pyytänyt piispainkokoukselta sellaista vaihtoehtoa, joka kumoaa sen itsensä pari minuuttia aiemmin tekemän, samaa kysymystä koskevan päätöksen?
  2. Piispainkokouksen toteamus, jonka mukaan ”päätöksenteon luonteeseen ylipäätään kuuluu etsiä ratkaisuja, jotka toisinaan täydentävät, muuttavat ja korvaavat aiemmin tehtyjä ratkaisuja” pitää tietenkin paikkansa. Kirkon päätöksenteossa avioliittokäsitystä koskevan muutoksen voi tehdä ainoastaan kirkolliskokous, ei piispainkokous. Näin ollen voi kysyä, millä mandaatilla piispainkokous tekisi esityksen, joka on vastoin kirkolliskokouksen hiljattain tekemää päätöstä. Millä tavalla nyt tehty aloite poikkeaa asiallisesti siitä avioliittokäsityksen ”laajentamista” koskevasta aloitteesta, jonka kirkolliskokous jätti hyväksymättä 8.5.2018? Kuvittelevatko aloitteen tekijät, että piispainkokous on löytänyt olennaisesti uusia asiaan liittyviä argumentteja? Vai onko tarkoitus tehdä kirkolliskokouksesta yhtä ja samaa asiaa vatvova ikiliikkuja, siihen asti että valtasuhteet muuttuvat suotuisiksi kirkon avioliittokäsityksen muuttamiselle?
  3. Päätöksenteon luonteeseen kuuluu erimielisyys. Vaikka kaikki yhteisön jäsenet eivät olisi samaa mieltä asiasta, se ei muuta sitä, että demokraattisesti tehty päätös on yhteisön virallinen kanta, jonka mukaan on elettävä; ellei kantaa sitten muuteta virallisessa päätöksentekoelimessä. Uuden esityksen saa tehdä. Demokratia sallii ikiliikkujan luomisen.
  4. Aloitteen perustelu avioliittokäsityksen muuttamiselle (kirkon ykseys) on liian kapeakatseinen. Ykseys ei ole kirkon ainoa arvo, ei ainakaan siinä mielessä, että sen perusteella kaikki kirkon jäsenten näkemykset pitäisi hyväksyä. Kirkon tunnustuksen mukaan erilaisten näkemysten ”koetinkivi” on Jumalan sana, ei kirkon ykseys eikä varsinkaan se, ”minkä kanssa on helpointa elää”. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että kirkko voi tinkiä Jumalan sanasta ykseytensä nimissä ja silti säilyä Kristuksen kirkkona. Jos kirkon avioliittokäsityksen muuttamiseen päädytään, sille on oltava kunnolliset teologiset perustelut, jotka ottavat huomioon muunkin kuin sen, että tässä asiassa joillain kirkon jäsenillä ja piispoilla on kirkon avioliittokäsityksestä ja Jumalan sanasta poikkeava kanta.
  5. Aloite jättää huomioimatta sen, että samassa piispankokouksen kirkolliskokoukselle osoittamassa kirjeessä, johon se vetoaa, sanotaan näin: ”Kirkolliskokouksen tehtävänä on päättää kirkon opista, ja tuomiokapitulien ja piispojen vastuulla on ohjata ja valvoa pappeja ja seurakuntia näiden päätösten noudattamisessa.” Ei se, että jotkut piispoista ovat kirkolliskokouksen päätöksen kanssa eri mieltä, ole peruste sille, että heidän teologiansa pitäisi kirkon ykseyden nimissä mahduttaa kirkon avioliitto-opetuksen sisälle.

Status confessionis?

Aiemmassa tämän sivuston kirjoituksessa väitettiin, että kirkon avioliitto-opin ”laajennus” on tosiasiassa sen muutos. Siihen liittyy haitallinen ihmiskuvan muutos. 

Kirkon avioliitto-opetuksen muuttamisesta olisi muutakin haittaa. Niistä seuraavassa.

Pyrkimys avioliitto-opin muutokseen on jo nyt saanut aikaan vaientamisen kulttuurin kirkossamme. Seurakuntalaisissa on edelleen paljon niitä, jotka kannattavat kirkon avioliitto-opetusta. He pitävät itsestään selvyytenä myös sen perustana olevaa ihmiskuvaa, jonka mukaan Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi. Juuri kukaan ei kuitenkaan uskalla edustaa tällaisia näkemyksiä julkisuudessa, ei edes piispainkokous tai kirkkohallitus. Kirkon avioliitto-opin kannattajat on peloteltu kaappeihinsa. Poikkeuksia onneksi löytyy, esim. oululainen johtava perheneuvoja Ilkka Kurjenmäki.

Syynä seurakuntalaisten, kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen hiljaisuuteen on se, että kirkon avioliitto-opetuksen muuttamispyrkimysten takana on vahva ideologia. Ideologioiden tapana on vaientaa eri mieltä olevat. Se tapahtuu valtapolitiikalla, uhkailulla ja leimaamisella. Näin on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa annettu tapahtua. Sekin osoittaa, että kirkon avioliitto-opetuksen ”laajentamisessa” ei ole kyse asiasta, josta ”ei ole kenellekään haittaa”. Mitään hyvää asiaa ei tarvitse ajaa perusteltua kritiikkiä vaientamalla.

Kirkon avioliitto-opetuksen muuttaminen toisi mukanaan myös seuraavan haitan: kirkolliselta avioliittoon vihkimiseltä katoaisi jumalallinen laatutakuu. Tähän asti kirkko on vihkinyt ihmisiä miehen ja naisen väliseen avioliittoon, koska sellaisesta avioliitosta kirkolla on Jumalan sanan käsky ja lupaus, jotka Kristus itse vahvisti: ”Jumala loi alussa ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies erotkoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa.”, ”Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Ja Jumala siunasi heidät.”

Jos kirkon avioliitto-oppi muutetaan, tästä jumalallisesta takuusta luovutaan. Siunauksen perustaksi tulee sen suorittavan papin näkemys ja omatunto. Siunauksen takana oleva auktoriteetti romahtaisi. Se tultaisiin huomaamaan ja seurauksena olisi jäsenkadon kiihtyminen. Kuka viitsii olla jäsen kirkossa, jonka pyhien toimitusten takeena ei ole sen enempää kuin papin omatunto?

Kolmantena muutoksesta seuraavana haittana mainittakoon se, että siitä seuraisi paljon laajempi kirkon opetuksen muutos. Avioliitto-opetuksen muuttuessa muuttuvat esimerkiksi opetus siitä, miten Jumalasta saa tietoa, miten hänet kohdataan, mitä on synti, mitä on sovitus, mitä kirkko on, kuka Kristus on, miten hänen yhteydessään eletään, mitä uskominen on. 

Muutos ei ole loogisesti välttämätön, mutta käytännössä se näyttää seuraavan. Eräs syy on tässä: Kirkon avioliitto-opin muutoksen motiivina on huoli siitä, kuinka seksuaalivähemmistöt saadaan hyväksynnän ja rakkauden piiriin. Samalla käy niin, että avioliitosta tulee kriteeri ihmisarvolle, myös ihmisarvolle Jumalan edessä. Kirkon keskeinen sanoma ja sitä koskeva teologinen keskustelu muuttuvat identiteettipolitiikan vatvomiseksi, siksi samaksi joka tunkeutuu kaikkialle muuallekin länsimaisissa yhteiskunnissa. Tuo kysymyksenasettelu tuottaa vastaukset myös siihen, kuinka ihminen voi elää Jumalan yhteydessä. Se ei enää liity Kristukseen ja hänen kaikkia koskevaan sovitustyönsä, vaan siihen, pääseekö ihminen kirkossa naimisiin, mihin ”intersektionaaliseen” ryhmään hän kuuluu ja millaisia ”turvallisia tiloja” seurakunnissa on häntä varten oltava.

Sellainen ei palvele kenenkään, ei edes seksuaalivähemmistöjen etua. Kuten prof. Ruokanen hiljattain kirjoitti: ”Ihmisarvo ei liity avioliittoon”; ei homoilla, lesboilla eikä muillakaan. Se liittyy Kristukseen ja hänen työhönsä ihmiskunnan hyväksi.

Jokaisen kristityn, joka on epävarma sen suhteen, kannattaako hän kirkon avioliitto-opetusta vai sen muuttamista, tulisi tarkoin punnita, onko muutoksessa tosiaan kyse laajennuksesta, josta ei ole kenellekään haittaa. Vai onko kyse ideologiasta, joka avioliitto-opin muuttaessaan samalla muuttaa kirkon muunkin opetuksen?

Jos jälkimmäinen pitää paikkansa, olemme keskellä niin sanottua status confessionis -tilannetta. Se tarkoittaa tilannetta, johon kirkon on otettava kantaa, jotta se olisi uskollinen evankeliumille.