Kirkko, joka ei osannut sanoa ei

Kazak berjot shto ploho leshit. Kasakka ottaa kaiken, mikä on löyhästi kiinni. Tämä vanha venäläinen sananlasku lienee oikea vastaus siihen, miksi meillä on kirkko, joka niin helposti mukautuu maailmanajan mukaan. Tai ainakin sen papisto. Kirkon tunnustushan ei ole muuttunut moneen sataan vuoteen miksikään, jos tarkastellaan sen perusdokumentteja. Kirkon tärkein oppiperustakin, Raamattu, on vain tarkentunut käännösten parantuessa ja eksegeettisen tutkimuksen edistyttyä.

Ongelma ei olekaan arkiston hyllyillä eikä komiteamietinnöissä. Kirkolliskokousten äänestysnumerotkin ovat pitäneet pintansa maailman paineessa. Perustus on luja ja seurakunnissa paljon kirkkokansaa, joka on siihen sitoutunut. Ongelma onkin kasakkasananlaskun mukainen. Lujakaan perustus ei auta, jos siihen ollaan löyhästi sitoutuneita.

Kirkolla on niin sanottu avioliittokäsitys. Avioliitoksi kutsutaan sitä seksuaalista, eroottista ja sosiaalista suhdetta, jonka mies ja nainen muodostavat keskenään. Jumala on heidät yhdistänyt. Avioliitto on perheen ydin ja perhe taas yhteiskunnan pääyksikkö. Tämä pääperiaate ei muutu toiseksi, vaikka siitä onkin niin monenlaisia poikkeuksia ja variaatioita. Yksin eläviä, leskiä, eronneita, uusperheitä ja valitettavasti myös epäonnistuneita parisuhteita.

Oikeastaan poikkeukset vain vahvistavat sääntöä. Saman sukupuolen avioliitot eivät kuitenkaan vahvista mitään sääntöä, vaan kumoavat sen ainoankin ja murentavat koko avioliiton idean. Sen lisäksi ne asettuvat poikkiteloin Raamatun opetusta vastaan.

Siksi on alettu puhua avioliittokäsityksestä. Ikään kuin aksiomaattinen yhteinen merkitys avioliitolle olisikin vain yksi käsitys. Kilpailutilanteessa jonkin toisen avioliittokäsityksen kanssa. Kuinka monta niitä lieneekään? Vähän sama, kuin jos pseudotiede nostettaisiin vakavaksi vaihtoehdoksi tieteelle. Uskomushoidot oikealle lääketieteelle. Onko sukupuolineutraalius lopulta samaa trendiä pseudohistorian, ilmastodenialismin, rokotevastaisuuden, flat earthin ja kristalliterapian kanssa? Tosia, jos sinusta tuntuu siltä. Totta on se, minkä koet todeksi; oikeaa se, minkä koet oikeaksi.

Tästä syystä voi vain ihmetellä sellaisia kirkon viranhaltijoita ja äänenkannattajia, jotka ovat valmiita avaamaan oven maailman hengelle ja sanomaan ”kyllä” silloin, kun pitäisi uskaltaa sanoa ”ei”.

Irja Kilpeläinen oli viisas teologi, joka opetti kirkon sielunhoidolle humaanin periaatteen: ”Osaammeko kuunnella ja auttaa?” Aika hyviä kuuntelijoita meistä tulikin. Analysoimme ja ymmärrämme, punnitsemme ja perustelemme. Mutta Kilpeläinen ei tarkoittanut, että kuunteleminen olisi sama kuin kaiken hyväksyminen ja jokaisen tuulenvireen mukaan pitäisi itsekin kääntyä. Pitäisi myös osata vastata kuin Maija Vilkkumaan laulussa, jonka mukaan viimeinen sana on ”ei”.

Osaammeko kirkkona sanoa ”ei”? Mille kaikelle vielä sanommekaan ”kyllä”? Kun pelastussanomamme kyseenalaistetaan, kun eettiset periaatteemme koetellaan, kun raha ratkaisee, kun astumme varpaille ja maan mahtajat jyrähtävät, kun verotulot hupenevat? Tai kun uskonnolliseen vieraanvaraisuuteen ei enää riitä pyyteetön rakkaus, vaan kaikki pitäisi  suhteellistaa. Ei toisten vaatimuksesta, vaan oman tyhjyytemme ajamana. 

Kazak berjot shto ploho leshit. Silloin sanomme ”kyllä”, kun emme itse ole enää varmoja sanomastamme, kun olemme löyhästi kiinni tunnustuksestamme ja kun suhteemme kolmiyhteiseen Jumalaan alkaa olla vain filosofinen kysymys ja osa kulttuuriamme, mutta ei sen enempää. Kun usko kylmenee.

Silloin kasakka vie ja sanomme sille, että vie, vie vain minutkin.

Vie minut, minut vie jonnekin. Vie pian, äläkä tuo takaisin.

Avioliitto, Raamattu ja Luther

Avioliitolla naisen ja miehen välisenä elinikäisenä suhteena on biologinen ja järjellinen perustansa, jota ihmiskunnan selvä enemmistö pitää ensisijaisena pariutumisen muotona.  Sukupuolineutraaleille pariutumisen muodoille esitetään myös rationaalisiksi väitettyjä argumentteja, mutta suurin osa niiden kannattajista edustavaa tunnepohjaisia argumentteja. Kaikki rakkauden muodot, jotka eivät vahingoita kumpaakaan osapuolta ovat niiden pohjalta hyväksyttäviä ja samanarvoisia.

Kristillinen käsitys avioliitosta on perinteisesti nojautunut biologiseen ja rationaaliseen lähtökohtaan ja antanut sille historiallisessa lähteissään moninkertaisen tukensa. Se käy kiistatta ilmi sekä Raamatusta että eri tunnustuskuntien hyväksymistä asiakirjoista.  Luterilaisissa kirkoissa näitä ovat Raamatun tulkinnan tukena Martti Lutherin opetusten lisäksi luterilaiset tunnustuskirjat.

Niissä läntisen maailman kirkoissa, joissa sukupuolineutraali avioliitto on hyväksytty, avioliiton raamatullinen ja tunnustuksellinen perustelu on joko sivuutettu tai tulkittu ongelmallisilla tavoilla.

Yhä useammin kohtaa raamatuntulkintoja, jotka kyseenalaistavat avioliiton naisen ja miehen välisenä suhteena. Karkeimmissa muodoissaan tämä suhteellistaminen tapahtuu kyseenalaistaen Raamatun selkeä opetus tässä asiassa väittämällä, että kaikki raamattuperusteet ovat suhteellisia, koska ne ovat aina riippuvaisia tulkinnasta. Raamatuntutkimus- ja tulkinta on historiassa ja on edelleenkin keskustelua erilaisten tutkimustulosten ja näkemysten välillä. Mutta kysymyksessä avioliitosta naisen ja miehen välisenä parisuhteena Raamatun ohjeellinen ratkaisu on kiistaton. Sen toteamiseen ei tarvita edes pitkää tieteellistä koulutusta, sillä tässä asiassa riittää pelkkä sisälukutaito.

Sukupuolineutraalin avioliiton markkinoijat ovat ilmeisesti onnistuneet sen väitteen levittämisessä, että avioliitto ei perustuisi Raamattuun eikä varsinkaan olisi Jumalan asettama. Jopa aktiivisten seurakuntalaisten kysymys saattaa kuulua: ”Eikö avioliitto olekin ihmisten keksimä?

Muutamat avioliiton uudelleen määrittelijät myöntävät, että Raamatun kanta asiassa on kiistaton, mutta torjuvat sen pätevyyden. Radikaaleimmat heistä toteavat, että nykyaika on tässä asiassa ajanut Raamatun ohi, ja siksi on vain kylmästi todettava, että sillä ei ole enää ratkaisevaa todistusvoimaa. Se voidaan kylmästi jättää huomiotta.

Aivan vastaava ilmiö on havaittavissa Lutherin avioliittokäsityksen tulkinnassa. Luther ei tunnetusti pitänyt avioliittoa sakramenttina, eli avioliitto ei ole samassa mielessä pelastuksen väline kuin Jumalan sana ja sakramentit. Avioliitto kuuluu luomisjärjestykseen, joka koskee kaikkia ihmisiä uskonnosta riippumatta kaikissa kansoissa. Avioliiton solmimisen tavoissa on erilaisia kulttuurisia ja juridisia perinteitä.

Sukupuolineutraalin avioliiton kannattajat ovat tehneet tästä johtopäätöksen, jonka mukaan avioliitto kuuluu pelkästään maalliseen järjestykseen ja päätäntövaltaan. Siksi sukupuolineutraali avioliitto on luterilaisen periaatteen soveltamista muuttuneessa historiallisessa tilanteessa.

Tämä tulkinta on kuitenkin virheellinen. Lutherille ja luterilaiselle tunnustukselle avioliitto naisen ja miehen elinikäisenä parisuhteena on instituutio, joka on tarkoitettu pysyväksi aina ja kaikkialla.  Lutheriin vetoaminen olisi rehellisyyden nimissä lopetettava avioliiton yhden peruspylvään kaatamiseksi.

Lutherin kanta liittyy olennaisella tavalla raamatuntulkintaan. Hän itse käyttää yhdestä perusvirheestä Raamatun tulkinnassa saksankielistä verbiä ”dehnen”, joka tarkoittaa suomeksi ”venyttää”, ”laajentaa”, ”leventää”. Sellainen tulkinta merkitsee Lutherin mukaan Jumalan sanan ”tappamista” ja ”hautaamista”.

Pyrkimys avioliiton ”laajentamisesta” kuulostaa pieneltä, kauniilta ja empaattiselta siirrolta, mutta kristilliseltä kannalta se merkitsee Jumalan asettaman avioliiton opillista harhaa.

Ai prkl, mikä juon! Hyö panniitkii porukan kiertämää!

Näin totesi alikersantti Rokka, ja samaa voi todeta nykyisestä kirkollisesta elämästä. Kun kirkon avioliitto-oppia ei ole saatu muutetuksi, kirkolliskokoukselle tehdäänkin ihan uudenlainen aloite: Pitäisi pyytää piispainkokousta laatimaan vihkikaava samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä varten. (”Psst: Se saattaisi mennä läpi yksinkertaisella äänten enemmistöllä.”) 

Näin juonikas aloite ei kai etenee piispainkokoukseen asti. Miten piispainkokous edes periaatteessa voisi laatia liturgisen kaavan asiasta, joka on vastoin kirkon oppia? Jos se niin tekisi, se toimisi vastoin Raamattua ja vastoin omaa tunnustustaan. Se uhmaisi kirkolliskokouksen päätöstä, jonka mukaan kirkon avioliittokäsitystä ei laajenneta. Se toimisi vastoin uskonnollista vakaumustaan, josta Korkein hallinto-oikeus on sille kertonut. (Tästä on kirjoitettu aiemmassa ”KOO – HOO – OO” -blogissa). Yhtä hyvin piispainkokoukselta voitaisiin pyytää kaava uudelleen kastamista varten. 

Mutta toisaalta, jos aloite jostain kumman syystä etenee piispainkokoukseen asti, uusi vihkikaava saattaa kyllä syntyä. Näin ounastelemme siksi, että Suomessa piispuus on menettämässä auktoriteettiaan. 

Tuorein esimerkki tästä löytyy jälleen Oulusta (Kotimaa24, 8.4.2021). Siellä piispa on päässyt sopuun kahden samaa sukupuolta olevia pareja vihkivän pappinsa kanssa. Sillä edellytyksellä, että he ja muutkin papit saavat piispan asiaan puuttumatta jatkossakin näin tehdä. 

Papit toteavat haastattelussa, että piispoille ”pitäisi tehdä samoin kuin monissa maissa on tehty presidentti-instituutiolle eli se on muutettu muodolliseksi keulakuvaksi.” Heidän mukaansa kirkon tulisi ”luopua kokonaan työntekijöidensä opillisesta valvomisesta.” Keskustelu on kuulemma kuitenkin tärkeää, mutta ”inkvisitio ei ole tätä päivää”. Heidän mukaansa kirkossa henkilöt, ”joilla olisi oikeasti sanottavaa, marginalisoidaan ja ajetaan nurkkaan”. Esimerkkeinä he mainitsevat Matti Myllykosken ja Terho Pursiaisen. 

Myllykoskella on ollut esimerkiksi sellaista asiaa, että Jeesus ei noussut kuolleista, vaan hänen ruumiinsa maatui joukkohautaan. Pursiaisella on ollut sellaista asiaa, että Jumala on sokea äiti, joka syö lapsensa. Tällaisesta papillisesta sanomasta piispa saisi keskustella, mutta hän ei saisi määrätä pappejaan olemaan opettamatta noin. Tai olemaan toimimatta vastoin kirkkojärjestystä ja kirkolliskokouksen päätöksiä. Tai jos määrää, hän on inkvisiittori. 

Tämmöistä meidän kirkollinen elämämme nykyään on. Kristukselta ja apostoleilta periytyvä usko ohenee kovaa vauhtia, kun apostolisen uskon kaitsijoiden on yhä vaikeampi hoitaa virkaansa Sateenkaaripappien painostuksen alla. 

Kuka voi enää sanoa, että kirkon avioliitto-opin muutosvimmasta ei ole kenellekään haittaa? 

Toista, toista ja toista!

Kuumana käyvässä avioliittokeskustelussa useimmat perustelut on kuultu moneen kertaan. Ikävä piirre keskustelussa on, että kiistämätönkään tieto ei estä kaikkia toistamasta vanhoja väitteitä.

Hyvin usein keskustelussa toistetaan seuraavaa väitettä: Paavali ja muut kristityt eivät puhuneet kirjoituksissaan samanlaisista suhteista kuin nykyään. Raamatun aikana ei tunnettu samaa sukupuolta olevien tasavertaista rakkaussuhdetta, vaan kyse oli aina toisen ihmisen hyväksi käyttämistä. Siihen liittyi usein väkivaltaa ja toisen ihmisen nujertamista.  Samaa sukupuolta olevien nykyiset liitot ovat olemukseltaan kokonaan toisenlaisia. Ne perustuvat tasavertaiseen rakkauteen. Siksi Raamatun kiellot eivät osu ollenkaan nykyiseen elämäntapaan, jota kristityt eivät tunteneet, eikä niitä pidä ollenkaan käyttää koko keskustelussa.

Väite kuulostaa varmaan vakuuttavalta erityisesti sen korvissa, joka etsii itselleen perusteluja irtautua Raamatun ohjeista ja pitkästä kristillisestä perinnöstä.  Ongelma on vain siinä, että useat tutkijat ovat meidänkin maassamme osoittaneet perustelun paikkansa pitämättömäksi. Sen jälkeen ei meiltä muilta enää vaaditakaan tutkijan koulutusta. Sisälukutaito riittää.

Ehkä ensimmäiseksi on kuitenkin kysyttävä, onko ihminen tosiaan muuttunut. Tuskinpa vain.  Myös menneinä aikoina joku oli yleensäkin elämässään kovaotteinen ja toinen kaunosielu. Yksi oli tulisieluinen ja toinen hitaanlainen. Miksi se ei olisi ulottunut myös kaikenlaiseen rakkauselämään? Yksi alisti vaimoaan ja rakastajattariaan enemmän, toinen vähemmän, joku ei ehkä ollenkaan.  Joku miehenpuoli etsi varmaan hetken nautintoa, oli kohteena sitten nainen tai mies. Toinen kiintyi ehkä hitaammin mutta eli enemmän tunteella kuin vietillä ja oli uskollisempi. Onko jonkun mielestä kaikki uskollinen ja väkivallaton kiintymys viimeisen, tasa-arvoa korostavan vuosisadan tuotetta?

Kirkolliskokouksen tekemiä selvityksiä lukeneen ja keskustelua seuranneen ei tarvitse tyytyä arvuutteluun. Riittää kun avaa Platonin teokset ja nimenomaan kuuluisan teoksen Pidot. Siellä ateenalaisen yhteiskunnan kerma keskustelee Sokrateen kanssa siitä, mitä rakkaus on olemukseltaan.  Yhden kertojan humoristinen tarina esittää, miten jumalat jakoivat aikanaan ihmisen kahtia. Jotkut heistä olivat alkuaan muodostuneet miehestä ja naisesta: Kahtia jaettuna sellainen mies etsii aina naista. Jotkut taas olivat aiemmin muodostuneet kahdesta miehestä tai kahdesta naisesta. Tällainen ihminen etsii kahtia jaettuna rakkautensa kohteeksi aina oman sukupuolensa edustajaa.  Missä kohtaa tässä kertomuksessa on puhetta alistamisesta tai väkivallasta?

Muutama hetki Platonin teosten suomennoksen kanssa puhkaisee siis saippuakuplan. Neuloja tähän puhkomiseen on tosin tarjottu kirkolliskokouksen asiakirjoissa jo enemmänkin. Roomalainen kirjailija ihmetteli kreetalaisten halua etsiä kunniaa siitä, että miehellä oli ollut mahdollisimman monta rakastajaa.  Halusivatko he ylpeillä siitä, että heitä oli alistettu ja hakattu? Homeroksen kuuluisat sankarit Akilleus ja Patroklos olivat rakastava pari. Kumpi heistä murjoi kumpaa?  Tyranninmurhaajat Harmodios ja Aristogeiton lähtivät rakkaussuhteensa sitomina kuolemanvaaran uhalla kostamaan toisen kokeman loukkauksen. Kumpi heistä oli ollut toiselle tyranni?

Aivan varmasti Raamatun aikoihin monet miesrakastajat alistivat kohteitaan ja käyttäytyivät myös väkivaltaisesti.  Niin tekevät monet nykyäänkin. Aitoa kiintymystä oli kuitenkin silloin niin kuin sitä on tälläkin hetkellä niin homo- kuin heterosuhteissakin. Ei ihminen vuosisatojen kuluessa miksikään muutu. Tuon tilanteen tuntien Paavali seurasi muiden kristittyjen tavoin Vanhan testamentin ja juutalaisten opettajien viitoittamaa polkua ja sanoi synniksi kaikki miehen ja naisen välisen avioliiton ulkopuoliset seksisuhteet, olivatpa ne sitten homo- tai heterosuhteita.

Avioliittokeskustelussa vellovat suuret tunteet. Valitettavasti muutamat perustelut eivät suostu kuolemaan, vaikka ne törmäisivät toistuvasti tosiasioihin.  Silloin ei todellisuudessa keskustella, vaan kilpaillaan siitä kuka huutaa kovimmin ja kuka jaksaa toistaa useimmin omat väittämänsä. Uuttahan ei moneen kertaan kumottujen väitteiden toistaminen ole.  Poliittinen propaganda on tehnyt niin varmaan aina ja viime aikoina yhä enemmän. Vaihtoehtoisen todellisuuden ei tarvitse olla totta. Riittää kun omat kannattajat uskovat siihen.

Empatiaa taskulampun valossa?

Empatia on tärkein perustelu sille, että kirkon täytyy muuttaa avioliitto-oppinsa sukupuolineutraaliksi.

Perustelu etenee näin: Empatian avulla henkilö ymmärtää toisen henkilön tunteet. Empaattinen kristitty samaistuu homon tai lesbon asemaan. Hän tuntee ruumiissaan ja mielessään pienen osan siitä, miltä lähimmäisestä tuntuu, kun kirkko ei vihi häntä avioliittoon rakkaansa kanssa. Empatia on sitä, mitä Jeesus tarkoitti rakkaudella, eli Kultaisella säännöllä. Hän opetti jotenkin näin: ”Aseta itsesi tuon toisen henkilön asemaan. Tunne hänen tilanteensa ja tee sen jälkeen niin, kuin toivoisit itsellesi tehtävän, jos olisit hän.” Jokainen, jonka sydän ei ole kiveä, ymmärtää että homojen ja lesbojen on halutessaan saatava avioliitolleen kirkollinen vihkimys.

Empatian takia sateenkaaripapit vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja. Perusteena on viimekädessä Jeesus, joka sateenkaaripappien ja monien muidenkin mielestä käski seuraajiaan olemaan empaattisia.

Niin Jeesus tosiaan teki. Hän käski meitä asettumaan toisen asemaan. Luther kannatti Jeesuksen opetusta ja kirjoitti, että toisen asemaan asettumalla ihminen tietää, miten hänen pitää toimia.

Empatia tosiaan on hyvä lähtökohta. Maailma olisi parempi paikka, jos olisimme tosiamme kohtaan empaattisempia.

Empatiassa on kuitenkin eräs heikkous: se on taskulamppu, jossa on kapea valokeila. Se näyttää syysyönä puussa istuvan linnun tarkasti, mutta ei muuta. Huomio kohdistuu yksilön tunteisiin mutta muu jää pimeään. Tämän haitallisuutta voi olla vaikea huomata. Empatiaa on maailmassa liian vähän, ja sen tarve on jokaisessa niin suuri, että empaattisesta tunteen siirtymisestä tulee helposti kaikki kaikessa.

Sellaisia monitahoisia asioita kuin avioliittoa hahmotettaessa taskulamppu ei riitä. Avioliittoon liittyy nimittäin muutakin kuin ihmisten sisäinen tunne. Näin asia on ainakin Jeesuksen ja Raamatun mukaan. Empatian nostaminen tärkeimmäksi kriteeriksi sille, mitä avioliitosta pitäisi ajatella, on liian kapeakatseista.

Luther painotti, että rakkaus ei aina tarkoita toimimista niin kuin lähimmäinen haluaa. Hänen mukaansa Kultaisen säännön vaatima toisen asemaan asettuminen on tehtävä myös järkeä käyttäen. Ehkä lähimmäinen ei ota huomioon kaikkea tilanteeseen liittyvää. Siksi hänen tunteensa seuraaminen voi viedä harhaan. Jos siis asetun rakkaudessa hänen asemaansa, en tee sitä pelkästään omaksumalla hänen tunnettaan, vaan asetun hänen asemaansa kokonaan, myös järjellä. Silloin valaistus on laajempaa kuin se valokeila, jonka lähimmäisen tunteen siirtyminen minun tunteekseni antaa.

Empatia on kuitenkin olennainen lähtökohta. Kunnollinen toisen asemaan asettuminen lähtee nimenomaan tunteesta. Jokainen, joka tähän pyrkii, ymmärtää, että homoja ei saa sortaa, väheksyä tai pilkata.

Eräs ikävä piirre nykyisessä kirkollisessa keskustelussa on oletus, jonka mukaan kirkon avioliitto-opin kannattajat ovat vailla empatiaa. Haluttomuus hyväksyä kirkon avioliitto-opin muutos johtuu kuitenkin ajattelusta, jonka mukaan lähimmäisen rakastamiseen kuuluu muutakin kuin tunne.

Näin asia on tosiasiassa on myös kunnollisessa empatian käytössä. Ainakin Wikipedian englanninkielisen version mukaan empatiassa on tunteen (affective empathy) lisäksi myös ajatteluun ja järjen käyttöön liittyvä puoli (cognitive empathy). Tällainen käsitys empatiasta tarkoittaa kirkolle sitä, että avioliitto-opissa ja käytännössä pelkkä homojen tunteisiin samaistuminen ei riitä. On otettava huomioon myös se, millaisia ajatuksia ja perusteluja Jeesus ja Raamattu käyttävät avioliitosta opettaessaan. Samoin on otettava huomioon esimerkiksi se, että ihmiskunnan lisääntyminen perustuu miehen ja naisen liittoon, minkä vuoksi isä ja äiti ovat lasten hyvinvoinnin kannalta merkittävä asia. Näin katolinen ja ortodoksinen kirkko tekevät torjuessaan homojen syrjinnän mutta pitäessään silti tiukasti kiinni siitä, että Luoja on asettanut avioliiton nimenomaan naisen ja miehen väliseksi.

Juhani Forsbergin kirje arkkipiispalle 11.3.2021

                                                                                                                      Helsinki 11.3.2021

Arv. arkkipiispa Tapio

Seurasin kiinnostuksella haastatteluasi Radio Dein ohjelmassa eilen. Moniin ajatuksiisi voin sydämestäni yhtyä näinä aikoina, jolloin kirkkomme kaitsennassa tulee vastaan suuria haasteita.

Esittämissäsi perusteissa oli kuitenkin kohtia, joihin minulla on kysymysmerkkejä. Ensimmäinen niistä on esittämäsi ajatus, jonka mukaan Kristus voidaan asettaa Raamatun edelle tai yläpuolelle. Sanot haastattelussa, että ”vierastat sanontaa näin sanoo Raamattu”. Teesiäsi voi jollakin tavalla puolustaa, jos maalitauluna on verbaali-inspiraatioon sitoutunut raamattukäsitys. Fundamentalistisessa ajattelussa Raamatun oma hermeneutiikka (luterilaisittain Christum agere – periaate) helposti unohtuu, ja raamatunlauseita nivotaan usein peräkkäin varsin ongelmallisella tavalla.

Kristuksen ja Raamatun suhde tuli haastattelussa esiin avioliittoa koskevan ongelman yhteydessä. Minun on vaikea ymmärtää, että Kristukseen vetoaminen voisi johtaa toisenlaiseen tulokseen kuin Raamattuun vetoaminen. Avioliittoa koskevassa kysymyksessä lauseet ”näin sanoo Herra” ja ”näin sanoo Raamattu” kuuluvat saumattomasti yhteen. Jeesuksen kanta avioliittoon on yksiselitteinen, ja se käy ilmi ainoastaan Raamatusta.

Meillä ei ole mitään muuta Jeesusta kuin hän, jonka tunnemme Raamatusta. Kaikki muut oletukset ja tulkinnat nojaavat muista motiiveista lähteviin spekulaatioihin ja tunteisiin, jotka eivät vastaa Raamatun Jeesusta. Usein kuulee puhuttavan esimerkiksi Jeesuksen rakkaudellisuudesta tavalla, jotka eivät vastaa kirkon perinteistä raamatuntulkintaa eivätkä edes nykyajan historialliskriittistä Jeesus-tutkimusta. Jos vierastamme sitä, mitä Raamattu sanoo, voimme joutua vierastamaan myös Kristusta itseään.

Herran Kristuksen asettaminen kyseenalaiseen jännitteeseen Raamatun kanssa johtaa myös toiseen reduktionistiseen raamatuntulkintaan. Onhan Uudessa Testamentissa evankeliumien lisäksi myös apostolien todistus Ylösnousseesta Herrasta. Apostoli Paavalin osuus on siinä niin ratkaiseva, että ilman sitä meillä ei olisi juuri mitään käsitystä sovituksesta ja uskonvanhurskaudesta. Ilman Paavalin julistusta ja kirjeitä kirkko olisi jäänyt yhdeksi juutalaisuuden suuntaukseksi.

Olen ollut havaitsevinani, että kirkossamme on lisääntynyt UTn apostolisen julistuksen ja erityisesti Paavalin unohtaminen tai jopa tarkoituksellinen sivuuttaminen. En ole vuosikausiin kuullut yhtään saarnaa Paavalin kirjeistä. Jos aksiooma ”Näin sanoo Herra” on johtanut tähän, silloin ollaan todella harhapoluilla. Tämä on erityisesti meille papeille suuri haaste.

Käsittääkseni jokainen teologisen tutkinnon suorittanut ymmärtää, että Raamatun mukaan Jeesus Nasaretilainen on Kristus, elävän Jumalan Poika, sovittaja ja lunastaja, jota kumartaen rukoilemme. Emme palvo Raamattua pelkkänä kirjana eikä Paavali ole kuollut puolestamme. Jeesus on Mestari ja Paavali on oppilas. Kaiketi tämän ymmärtää teologien lisäksi myös jokainen lukutaitoinen maallikko?

Asetan myös kyseenalaiseksi sellaisen ratkaisun, jonka mukaan kirkkomme avioliittokäsitystä olisi tarkoitus vain laajentaa, mutta ei muuttaa. Sinä olet sanonut monta kertaa ja selvästi, että olet kirkkomme voimassa olevan avioliittokäsityksen kannalla. Arvostan tätä ääntä. Kysymykseni on, voiko John Vikströmin esittämä kanta johtaa myös avioliittokäsityksen muuttamiseen. Jo nyt näkyy merkkejä, joiden mukaan perinteisellä kannalla olevia on alettu arvostella, osin jyrkästikin (esim. oululainen perheneuvoja, jonka puheoikeutta sinäkin halusit suitsia). Olen esittänyt oman mielipiteeni avioliittokäsityksen laajentamisen ja muuttamisen suhteesta kirjeessä, jonka aikaisemmin lähetin kirkkomme piispoille, joten en käy toistamaan sitä tässä.

Sinun ja kirkkomme puolesta rukoillen

Juhani Forsberg

Kirje on julkaistu dosentti, teologian tohtori Juhani Forsbergin luvalla.