Näin totesi alikersantti Rokka, ja samaa voi todeta nykyisestä kirkollisesta elämästä. Kun kirkon avioliitto-oppia ei ole saatu muutetuksi, kirkolliskokoukselle tehdäänkin ihan uudenlainen aloite: Pitäisi pyytää piispainkokousta laatimaan vihkikaava samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä varten. (”Psst: Se saattaisi mennä läpi yksinkertaisella äänten enemmistöllä.”)
Näin juonikas aloite ei kai etenee piispainkokoukseen asti. Miten piispainkokous edes periaatteessa voisi laatia liturgisen kaavan asiasta, joka on vastoin kirkon oppia? Jos se niin tekisi, se toimisi vastoin Raamattua ja vastoin omaa tunnustustaan. Se uhmaisi kirkolliskokouksen päätöstä, jonka mukaan kirkon avioliittokäsitystä ei laajenneta. Se toimisi vastoin uskonnollista vakaumustaan, josta Korkein hallinto-oikeus on sille kertonut. (Tästä on kirjoitettu aiemmassa ”KOO – HOO – OO” -blogissa). Yhtä hyvin piispainkokoukselta voitaisiin pyytää kaava uudelleen kastamista varten.
Mutta toisaalta, jos aloite jostain kumman syystä etenee piispainkokoukseen asti, uusi vihkikaava saattaa kyllä syntyä. Näin ounastelemme siksi, että Suomessa piispuus on menettämässä auktoriteettiaan.
Tuorein esimerkki tästä löytyy jälleen Oulusta (Kotimaa24, 8.4.2021). Siellä piispa on päässyt sopuun kahden samaa sukupuolta olevia pareja vihkivän pappinsa kanssa. Sillä edellytyksellä, että he ja muutkin papit saavat piispan asiaan puuttumatta jatkossakin näin tehdä.
Papit toteavat haastattelussa, että piispoille ”pitäisi tehdä samoin kuin monissa maissa on tehty presidentti-instituutiolle eli se on muutettu muodolliseksi keulakuvaksi.” Heidän mukaansa kirkon tulisi ”luopua kokonaan työntekijöidensä opillisesta valvomisesta.” Keskustelu on kuulemma kuitenkin tärkeää, mutta ”inkvisitio ei ole tätä päivää”. Heidän mukaansa kirkossa henkilöt, ”joilla olisi oikeasti sanottavaa, marginalisoidaan ja ajetaan nurkkaan”. Esimerkkeinä he mainitsevat Matti Myllykosken ja Terho Pursiaisen.
Myllykoskella on ollut esimerkiksi sellaista asiaa, että Jeesus ei noussut kuolleista, vaan hänen ruumiinsa maatui joukkohautaan. Pursiaisella on ollut sellaista asiaa, että Jumala on sokea äiti, joka syö lapsensa. Tällaisesta papillisesta sanomasta piispa saisi keskustella, mutta hän ei saisi määrätä pappejaan olemaan opettamatta noin. Tai olemaan toimimatta vastoin kirkkojärjestystä ja kirkolliskokouksen päätöksiä. Tai jos määrää, hän on inkvisiittori.
Tämmöistä meidän kirkollinen elämämme nykyään on. Kristukselta ja apostoleilta periytyvä usko ohenee kovaa vauhtia, kun apostolisen uskon kaitsijoiden on yhä vaikeampi hoitaa virkaansa Sateenkaaripappien painostuksen alla.
Kuka voi enää sanoa, että kirkon avioliitto-opin muutosvimmasta ei ole kenellekään haittaa?
Avioliitto ja kirkko 