Uusvaltiokirkollisuuden nousu ja uho

Kysymys sukupuolineutraalista avioliitosta sai uutta virikettä John Vikströmin kannanotosta KANAVA-lehdessä. Kirjoitus kirvoitti lehteen useita kommentteja.  Vikströmin avauksen jälkeen keskustelua on viimeksi jatkanut prof. Heikki Hiilamo, joka suuntaa keskustelua aviolittoa laajempaaan tematiikkaan artikkelillaan ”Kirkon ja valtion suhteet uuteen asentoon”. Artikkeli on monella tapaa kiinnostava avaus, joka vaatii sekä yleiseltä aiheeltaan että avioliittoa koskevilta kannanotoiltaan muutamia kommentteja.

Hiilamo asettuu kirjoituksessaan yksiselitteisesti puolustamaan sukupuolineutraalin avioliiton hyväksymistä kirkossa, vaikka hän samalla jotenkin alistuneesti toteaa, että se ei taida aivan lähivuosina tulla hyväksytyksi. Hän pitää kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietintöä vuodelta 2019 ”hyytävänä luettavana” niille, joilla on avioliitosta toinen näkemys kuin kirkolla. Hän näyttää liittyvän kantaan, jonka mukaan kirkon nykyinen avioliittokäsitys merkitsee ”seksuaalivähemmistöjen syrjintää”.

 Hiilamo ei tässä yhteydessä hiisku sanaakaan siitä, että maamme korkeimmat lainvalvojat eivät ole kiistäneet kirkon avioliittokäsityksen tasa-arvoisuutta.  Rivien välistä voi lukea vielä muutakin kirjoittajan mieltymyksistä ja pettymyksistä: ” (Korkeimman hallinto-oikeuden) ratkaisu oli suuri pettymys niille, jotka olivat odottaneet maallisen tuomioistuimen ratkaisevan kirkon sisällä ratkaisemattomalta tuntuvan kiistan. KHO:n päätöksen perustelu muistutti perustuslakivaliokunnan näkemystä uskonnonvapaudesta: uskonnollisten yhdyskuntien on itse ratkaistava tunnustustaan ja oppiaan koskevat asiat.”

Juuri tässä ollaankin asian ytimessä. Epäselväksi jää, onko Hiilamo sitä mieltä, että kirkko saa itse ratkaista asiat, jotka koskevat sen oppia ja tunnustusta?  Sitähän juuri koko ongelma koskee. Tätä kirjoittaessa kysymys aktualisoituu: saako kirkon jäsen julkisesti tunnustaa sen, mitä kirkon opin perusta eli Raamattu sanoo, vai joutuuko hän siitä tuomituksi (Uutinen 29.4.2021: Päivi Räsänen saa syytteen sanomisistaan ja kirjoittamisistaan).

Mitä Hiilamo kirjoittaa käsitteistä ”valtiokirkko” ja ”kansankirkko”, ansaitsee myös muutaman kommentin.  Hänen mukaansa Suomen ev. lut. kirkko on edelleen valtiokirkko, vaikka kirkon ja valtion suhteita on vuosikymmenten mittaan väljennetty.  Nimityksen ”kansankirkko” käyttämisen hän näyttää rajaavaan kirkon jäsenten enemmistöasemaan väestössä.

Käsitettä ”valtiokirkko” voidaan käyttää Hiilamon tapaan kirkon jäsenmäärästä riippumatta aina niin pitkälle, kuin kirkolla on valtion suhteen yhteisiä asioita hoidettavana. Historiallisista syistä johtuen tämä tilanne jatkunee paljon pitemmälle kuin Hiilamon omaksuma prosenttiraja on alitettu. Kirkon kannalta olennaisin kysymys kuitenkin on, saako kirkko jäsenmäärästään riippumatta itse määritellä oman uskonsa ja järjestysmuotonsa sisällön.

Nimitys ”kansankirkko” on taas teologisesti ja sosiologisesti niin moniselitteinen, että sen käytössä pitäisi olla tarkka. Teologisesti sen relevantti merkitys on, että Suomen ev.lut. kirkolla on missionaarinen tehtävä  julistaa evankeliumia Suomessa. Saman tehtävän hyväksynee omakseen myös toinen ”kansankirkkomme” ortodoksinen kirkko, vaikka sen jäsenmäärä on yhden prosentin vaiheilla.

Teologisesti oikeampi nimitys kirkolle on ”kansainkirkko”, sillä kirkko on kutsuttu yli kansallisten rajojen julistamaan evankeliumia koko maailmalle. Saman asian sanoo parhaiten uskontunnustus: ”Uskomme yhden pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon”, jossa attribuutti ”yhteinen” (alkutekstissä ”katolinen”) tarkoittaa juuri kirkon ja sen opin ”universaalisuutta” eli maailmanlaajaa lähetystehtävää ”kaikille kansoille”.

Artikkelinsa pääotsikon mukaisesti Hiilamo ei halua ainoastaan muuttaa kirkon ja valtion suhteita. Hän näyttää pyrkivän ennen muuta siihen, että kirkon hallinto pitäisi järjestää demokraattisen mallin mukaisesti, koska ”kirkon hallinto ei noudata vallan kolmijako-oppia”.  Argumentoinnissaan Hiilamo ei esitä yhtäkään teologista perustetta tuekseen, vaan se lepää aksiomaattisesti vallan kolmijaon pyhän dogmin pohjalla.

Mistä tällainen absolutismi johtuu? Kirkko on monessa suhteessa toisenlainen yhteisö kuin valtio tai sekulaarit yhdistykset. Ehdottoman demokratian vaatiminen kirkon järjestysmuodoksi ei ole sinänsä uusi vaatimus. Kirkkojen historiassa on siitä on monia esimerkkejä. Sen lopullinen päämäärä toteutuu vasta silloin, kun ”vox populi est vox dei”, eli ”kansan ääni on jumalan ääni”.  Kirkon hallinto sisältää varmaan moniakin korjaustarpeita, mutta kirkon tunnustusperustan erityislaatuisuutta ei niiden toteuttamisessa saa sivuuttaa.

Kirjoituksensa pääotsikon mukaisesti Hiilamo esittää kirkon ja valtion suhteiden muuttamista siten, että kirkko luopuisi vihkioikeudesta. Kun sukupuolineutraali avioliitto oli tulossa maalliseen lainsäädäntöön, samaa ehdotettiin myös muutamilta kirkon tahoilta. Se ei kuitenkaan saanut juuri lainkaan kannatusta. Nyt Hiilamo uskoo, että ”päätös olisi ennen muuta edistysaskel syrjinnän poistamiseksi ja tasa-arvon toteuttamiseksi Suomessa”.  Tällä loppupäätelmällään kirjoittaja toteaa, että Suomen ev.lut. kirkon voimassa oleva oppi avioliitosta on syrjivä ja epätasa-arvoinen, mitä ei ainakaan toistaiseksi Suomen korkein juridinen instassi ei ole todennut.

Ne papit, jotka vastoin kirkon voimassa olevaa oppia ja järjestystä vihkivät sukupuolineutraaleja pareja, ovat pääasiassa perustelleet kantaansa sillä, että sekulaari yhteiskunta on tehnyt heidän puolestaan ratkaisun, joka heille riittää. En muista Suomen ev.lut. kirkon teologisessa työssä, sen teologisissa ja ekumeenisissa ratkaisuissa vastaavaa ilmiötä. Se on räikeä esimerkki uusvaltiokirkollisuuden noususta ja uhosta Suomessa.

Hiilamo näyttää esityksellään pyrkivän valtiokirkollisuuden ohentamiseen, mutta konkreettinen tavoite viittaa päinvastaiseen suuntaan.

Juhani Forsberg

Juhani Forsbergin kirje arkkipiispalle 11.3.2021

                                                                                                                      Helsinki 11.3.2021

Arv. arkkipiispa Tapio

Seurasin kiinnostuksella haastatteluasi Radio Dein ohjelmassa eilen. Moniin ajatuksiisi voin sydämestäni yhtyä näinä aikoina, jolloin kirkkomme kaitsennassa tulee vastaan suuria haasteita.

Esittämissäsi perusteissa oli kuitenkin kohtia, joihin minulla on kysymysmerkkejä. Ensimmäinen niistä on esittämäsi ajatus, jonka mukaan Kristus voidaan asettaa Raamatun edelle tai yläpuolelle. Sanot haastattelussa, että ”vierastat sanontaa näin sanoo Raamattu”. Teesiäsi voi jollakin tavalla puolustaa, jos maalitauluna on verbaali-inspiraatioon sitoutunut raamattukäsitys. Fundamentalistisessa ajattelussa Raamatun oma hermeneutiikka (luterilaisittain Christum agere – periaate) helposti unohtuu, ja raamatunlauseita nivotaan usein peräkkäin varsin ongelmallisella tavalla.

Kristuksen ja Raamatun suhde tuli haastattelussa esiin avioliittoa koskevan ongelman yhteydessä. Minun on vaikea ymmärtää, että Kristukseen vetoaminen voisi johtaa toisenlaiseen tulokseen kuin Raamattuun vetoaminen. Avioliittoa koskevassa kysymyksessä lauseet ”näin sanoo Herra” ja ”näin sanoo Raamattu” kuuluvat saumattomasti yhteen. Jeesuksen kanta avioliittoon on yksiselitteinen, ja se käy ilmi ainoastaan Raamatusta.

Meillä ei ole mitään muuta Jeesusta kuin hän, jonka tunnemme Raamatusta. Kaikki muut oletukset ja tulkinnat nojaavat muista motiiveista lähteviin spekulaatioihin ja tunteisiin, jotka eivät vastaa Raamatun Jeesusta. Usein kuulee puhuttavan esimerkiksi Jeesuksen rakkaudellisuudesta tavalla, jotka eivät vastaa kirkon perinteistä raamatuntulkintaa eivätkä edes nykyajan historialliskriittistä Jeesus-tutkimusta. Jos vierastamme sitä, mitä Raamattu sanoo, voimme joutua vierastamaan myös Kristusta itseään.

Herran Kristuksen asettaminen kyseenalaiseen jännitteeseen Raamatun kanssa johtaa myös toiseen reduktionistiseen raamatuntulkintaan. Onhan Uudessa Testamentissa evankeliumien lisäksi myös apostolien todistus Ylösnousseesta Herrasta. Apostoli Paavalin osuus on siinä niin ratkaiseva, että ilman sitä meillä ei olisi juuri mitään käsitystä sovituksesta ja uskonvanhurskaudesta. Ilman Paavalin julistusta ja kirjeitä kirkko olisi jäänyt yhdeksi juutalaisuuden suuntaukseksi.

Olen ollut havaitsevinani, että kirkossamme on lisääntynyt UTn apostolisen julistuksen ja erityisesti Paavalin unohtaminen tai jopa tarkoituksellinen sivuuttaminen. En ole vuosikausiin kuullut yhtään saarnaa Paavalin kirjeistä. Jos aksiooma ”Näin sanoo Herra” on johtanut tähän, silloin ollaan todella harhapoluilla. Tämä on erityisesti meille papeille suuri haaste.

Käsittääkseni jokainen teologisen tutkinnon suorittanut ymmärtää, että Raamatun mukaan Jeesus Nasaretilainen on Kristus, elävän Jumalan Poika, sovittaja ja lunastaja, jota kumartaen rukoilemme. Emme palvo Raamattua pelkkänä kirjana eikä Paavali ole kuollut puolestamme. Jeesus on Mestari ja Paavali on oppilas. Kaiketi tämän ymmärtää teologien lisäksi myös jokainen lukutaitoinen maallikko?

Asetan myös kyseenalaiseksi sellaisen ratkaisun, jonka mukaan kirkkomme avioliittokäsitystä olisi tarkoitus vain laajentaa, mutta ei muuttaa. Sinä olet sanonut monta kertaa ja selvästi, että olet kirkkomme voimassa olevan avioliittokäsityksen kannalla. Arvostan tätä ääntä. Kysymykseni on, voiko John Vikströmin esittämä kanta johtaa myös avioliittokäsityksen muuttamiseen. Jo nyt näkyy merkkejä, joiden mukaan perinteisellä kannalla olevia on alettu arvostella, osin jyrkästikin (esim. oululainen perheneuvoja, jonka puheoikeutta sinäkin halusit suitsia). Olen esittänyt oman mielipiteeni avioliittokäsityksen laajentamisen ja muuttamisen suhteesta kirjeessä, jonka aikaisemmin lähetin kirkkomme piispoille, joten en käy toistamaan sitä tässä.

Sinun ja kirkkomme puolesta rukoillen

Juhani Forsberg

Kirje on julkaistu dosentti, teologian tohtori Juhani Forsbergin luvalla.