Kysymys sukupuolineutraalista avioliitosta sai uutta virikettä John Vikströmin kannanotosta KANAVA-lehdessä. Kirjoitus kirvoitti lehteen useita kommentteja. Vikströmin avauksen jälkeen keskustelua on viimeksi jatkanut prof. Heikki Hiilamo, joka suuntaa keskustelua aviolittoa laajempaaan tematiikkaan artikkelillaan ”Kirkon ja valtion suhteet uuteen asentoon”. Artikkeli on monella tapaa kiinnostava avaus, joka vaatii sekä yleiseltä aiheeltaan että avioliittoa koskevilta kannanotoiltaan muutamia kommentteja.
Hiilamo asettuu kirjoituksessaan yksiselitteisesti puolustamaan sukupuolineutraalin avioliiton hyväksymistä kirkossa, vaikka hän samalla jotenkin alistuneesti toteaa, että se ei taida aivan lähivuosina tulla hyväksytyksi. Hän pitää kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietintöä vuodelta 2019 ”hyytävänä luettavana” niille, joilla on avioliitosta toinen näkemys kuin kirkolla. Hän näyttää liittyvän kantaan, jonka mukaan kirkon nykyinen avioliittokäsitys merkitsee ”seksuaalivähemmistöjen syrjintää”.
Hiilamo ei tässä yhteydessä hiisku sanaakaan siitä, että maamme korkeimmat lainvalvojat eivät ole kiistäneet kirkon avioliittokäsityksen tasa-arvoisuutta. Rivien välistä voi lukea vielä muutakin kirjoittajan mieltymyksistä ja pettymyksistä: ” (Korkeimman hallinto-oikeuden) ratkaisu oli suuri pettymys niille, jotka olivat odottaneet maallisen tuomioistuimen ratkaisevan kirkon sisällä ratkaisemattomalta tuntuvan kiistan. KHO:n päätöksen perustelu muistutti perustuslakivaliokunnan näkemystä uskonnonvapaudesta: uskonnollisten yhdyskuntien on itse ratkaistava tunnustustaan ja oppiaan koskevat asiat.”
Juuri tässä ollaankin asian ytimessä. Epäselväksi jää, onko Hiilamo sitä mieltä, että kirkko saa itse ratkaista asiat, jotka koskevat sen oppia ja tunnustusta? Sitähän juuri koko ongelma koskee. Tätä kirjoittaessa kysymys aktualisoituu: saako kirkon jäsen julkisesti tunnustaa sen, mitä kirkon opin perusta eli Raamattu sanoo, vai joutuuko hän siitä tuomituksi (Uutinen 29.4.2021: Päivi Räsänen saa syytteen sanomisistaan ja kirjoittamisistaan).
Mitä Hiilamo kirjoittaa käsitteistä ”valtiokirkko” ja ”kansankirkko”, ansaitsee myös muutaman kommentin. Hänen mukaansa Suomen ev. lut. kirkko on edelleen valtiokirkko, vaikka kirkon ja valtion suhteita on vuosikymmenten mittaan väljennetty. Nimityksen ”kansankirkko” käyttämisen hän näyttää rajaavaan kirkon jäsenten enemmistöasemaan väestössä.
Käsitettä ”valtiokirkko” voidaan käyttää Hiilamon tapaan kirkon jäsenmäärästä riippumatta aina niin pitkälle, kuin kirkolla on valtion suhteen yhteisiä asioita hoidettavana. Historiallisista syistä johtuen tämä tilanne jatkunee paljon pitemmälle kuin Hiilamon omaksuma prosenttiraja on alitettu. Kirkon kannalta olennaisin kysymys kuitenkin on, saako kirkko jäsenmäärästään riippumatta itse määritellä oman uskonsa ja järjestysmuotonsa sisällön.
Nimitys ”kansankirkko” on taas teologisesti ja sosiologisesti niin moniselitteinen, että sen käytössä pitäisi olla tarkka. Teologisesti sen relevantti merkitys on, että Suomen ev.lut. kirkolla on missionaarinen tehtävä julistaa evankeliumia Suomessa. Saman tehtävän hyväksynee omakseen myös toinen ”kansankirkkomme” ortodoksinen kirkko, vaikka sen jäsenmäärä on yhden prosentin vaiheilla.
Teologisesti oikeampi nimitys kirkolle on ”kansainkirkko”, sillä kirkko on kutsuttu yli kansallisten rajojen julistamaan evankeliumia koko maailmalle. Saman asian sanoo parhaiten uskontunnustus: ”Uskomme yhden pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon”, jossa attribuutti ”yhteinen” (alkutekstissä ”katolinen”) tarkoittaa juuri kirkon ja sen opin ”universaalisuutta” eli maailmanlaajaa lähetystehtävää ”kaikille kansoille”.
Artikkelinsa pääotsikon mukaisesti Hiilamo ei halua ainoastaan muuttaa kirkon ja valtion suhteita. Hän näyttää pyrkivän ennen muuta siihen, että kirkon hallinto pitäisi järjestää demokraattisen mallin mukaisesti, koska ”kirkon hallinto ei noudata vallan kolmijako-oppia”. Argumentoinnissaan Hiilamo ei esitä yhtäkään teologista perustetta tuekseen, vaan se lepää aksiomaattisesti vallan kolmijaon pyhän dogmin pohjalla.
Mistä tällainen absolutismi johtuu? Kirkko on monessa suhteessa toisenlainen yhteisö kuin valtio tai sekulaarit yhdistykset. Ehdottoman demokratian vaatiminen kirkon järjestysmuodoksi ei ole sinänsä uusi vaatimus. Kirkkojen historiassa on siitä on monia esimerkkejä. Sen lopullinen päämäärä toteutuu vasta silloin, kun ”vox populi est vox dei”, eli ”kansan ääni on jumalan ääni”. Kirkon hallinto sisältää varmaan moniakin korjaustarpeita, mutta kirkon tunnustusperustan erityislaatuisuutta ei niiden toteuttamisessa saa sivuuttaa.
Kirjoituksensa pääotsikon mukaisesti Hiilamo esittää kirkon ja valtion suhteiden muuttamista siten, että kirkko luopuisi vihkioikeudesta. Kun sukupuolineutraali avioliitto oli tulossa maalliseen lainsäädäntöön, samaa ehdotettiin myös muutamilta kirkon tahoilta. Se ei kuitenkaan saanut juuri lainkaan kannatusta. Nyt Hiilamo uskoo, että ”päätös olisi ennen muuta edistysaskel syrjinnän poistamiseksi ja tasa-arvon toteuttamiseksi Suomessa”. Tällä loppupäätelmällään kirjoittaja toteaa, että Suomen ev.lut. kirkon voimassa oleva oppi avioliitosta on syrjivä ja epätasa-arvoinen, mitä ei ainakaan toistaiseksi Suomen korkein juridinen instassi ei ole todennut.
Ne papit, jotka vastoin kirkon voimassa olevaa oppia ja järjestystä vihkivät sukupuolineutraaleja pareja, ovat pääasiassa perustelleet kantaansa sillä, että sekulaari yhteiskunta on tehnyt heidän puolestaan ratkaisun, joka heille riittää. En muista Suomen ev.lut. kirkon teologisessa työssä, sen teologisissa ja ekumeenisissa ratkaisuissa vastaavaa ilmiötä. Se on räikeä esimerkki uusvaltiokirkollisuuden noususta ja uhosta Suomessa.
Hiilamo näyttää esityksellään pyrkivän valtiokirkollisuuden ohentamiseen, mutta konkreettinen tavoite viittaa päinvastaiseen suuntaan.
Juhani Forsberg
Avioliitto ja kirkko 