Avainsana: sukupuolineutraali avioliitto

Perusteluja kirkon avioliittokäsityksen muuttamiseksi

julkaissut Avioliittojakirkko

Kirkon avioliittokäsityksen muuttamista sukupuolineutraaliksi perustellaan yhä uudelleen samoilla argumenteilla. Esittelemme seuraavassa niistä keskeisimmät. Samalla kerromme, miksi ne tuskin ovat päteviä. Laajemmin kirkon avioliittokäsityksen muuttamisen perusteluja on käsitelty blogin muissa kirjoituksissa.

  1. Samaa sukupuolta olevien parien ihmisoikeuksiin kuuluu, että heidän on voitava saada kirkollinen vihkimys.

Tämä ei pidä paikkaansa. YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa tai missään muussakaan ihmisoikeussopimuksessa samaa sukupuolta olevien avioliittoa ei pidetä ihmisoikeutena. Kirkko määrittelee avioliiton miehen ja naisen väliseksi. Suomen korkein hallinto-oikeus ei puuttunut tähän ihmisoikeusrikkomuksena.

2.  Raamatun aikana ei tunnettu tasa-arvoista rakkaussuhdetta samaa sukupuolta olevien välillä. Tuomitessaan homouden Raamattu puhuu suhteesta, jossa toinen osapuoli alistetaan. Näinollen Raamattua ei voi käyttää nykykeskustelussa perustelemaan sitä, että homous tai samaa sukupuolta olevien avioliitto on Jumalan tahdon vastaista.

Perustelu ei ole pätevä. Raamatun aikaan oli myös rakkaudellisia ja tasa-arvoisia homo- ja lesbosuhteita. Tästä huolimatta ja avioliitto on Jeesuksen ja Raamatun mukaan miehen ja naisen välinen liitto, ei kahden miehen tai kahden naisen välinen.

3. Rakkaus on Jeesuksen mukaan tärkeämpää kuin oppi. Jos kirkko haluaa seurata Jeesusta, sen on vihittävä myös samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon.

Ei pidä paikkaansa. Vaikka Jeesus piti lähimmäisen rakkautta aivan olennaisena, hän opetti avioliiton olevan miehen ja naisen välinen. Tälle on syynsä: miehen ja naisen välinen uskollinen parisuhde on ihmiskunnan hyvinvoinnin kannalta tärkeä instituutio ja siksi lähimmäisenrakkaus edellyttää siitä kiinnipitämistä. Rakkaudella ei voi perustella kirkollisen avioliittokäsityksen muuttamista sukupuolineutraaliksi siksikään, että Jeesuksen mukaan rakkauteen kuuluu Jumalan rakastaminen yli kaiken. Jumalan sanan mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen. Jos Jumalaa rakastetaan yli kaiken, hänen tahtoaan ei kierretä rakkauteen vedoten.

4. Luterilaisuudelle avioliitto ei ole sakramentti vaan maalliseen järjestykseen eli regimenttiin kuuluva asia, josta yhteiskunta päättää. Näin ollen kirkon on seurattava yhteiskunnan lakia, jonka mukaan myös samaa sukupuolta olevat voidaan vihkiä avioliittoon.

Perustelu ei ole pätevä. Luterilaisuudelle avioliitto ei tosiaankaan ole sakramentti, sillä se ei välitä pelastusta. Tästä huolimatta luterilaisuus opettaa, että Jumala on asettanut avioliiton ja säätänyt sen miehen ja naisen väliseksi. Kirkolla tai yhteiskunnalla ei Lutherin tai luterilaisten Tunnustuskirjojen mukaan ole valtaa muuttaa tätä. Yhteiskunnan oikeus säädellä avioliittoa liittyy luterilaisuuden mukaan vähemmän periaatteellisiin kysymyksiin, esimerkiksi perintöoikeuteen tai kihlaustapoihin. Vaatimus, että yhteiskunnan on saatava päättää kirkon avioliitto-opista edustaa ns. ”uusvaltiokirkollisuutta”. 

5. Kirkkomme on seurattava ekumeenisten suhteittensa vuoksi pohjoismaisia luterilaisia sisarkirkkojamme ja sallittava siksi samaa sukupuolta olevien vihkiminen avioliittoon.

Perustelu ontuu. Ennen kuin Pohjoismaiden luterilaisia kirkkoja seurataan avioliitto-opetuksessa, on tutkittava, ovatko ne käyttäneet avioliittokäsityksensä muuttamisessa päteviä perusteluja. Epäilemme. (Tästä on myöhemmin tulossa erillinen artikkeli Avioliittojakirkko -blogiin.) Toisaalta, suurin osa maailman kristityistä pitää avioliittoa miehen ja naisen välisenä. Tämä painaa ekumeenisesti ajatellen enemmän kuin muutaman luterilaisen kirkon ratkaisut, jotka heijastanevat enemmän niiden yhteiskunnissa vallitsevaa politiikkaa kuin Jumalan tahtoa etsivää teologiaa.

6. Sukupuolia on nykytieteen mukaan muitakin kuin mies ja nainen, joten avioliittoa ei kirkossakaan voi määritellä miehen ja naisen väliseksi.

Ei pidä paikkaansa. Tiede ei ole löytänyt muita sukupuolia miehen ja naisen lisäksi. Puhe monesta eri sukupuolesta sekoittaa tietoisesti käsitteet ”sukupuoli” (sex) ja ”sukupuoli-identiteetti” (gender) toisiinsa. Kyse on ideologiasta, ei tieteestä.

7. Kirkon on seurattava aikaansa voidakseen olla koulutettujen ihmisten kannalta relevantti.

Perustelu ei ole pätevä. Keskeisintä kirkolle ei ole aikamme aatevirtausten vaan Jumalan tahdon seuraaminen. Siksi myös kirkon avioliitto-opin muuttamista ja sen perusteita on tarkasteltava kriittisesti, Jumalan tahtoa eikä ihmisten suosiota etsien.

8. Homojen ja lesbojen vihkiminen avioliittoon ei olisi kirkon avioliittokäsityksen muuttamista vaan laajentamista.

Ei pidä paikkaansa. Muutos merkitsisi kirkon avioliittokäsityksen radikaalia muuttamista. Avioliitto on ollut kirkolle 2000 vuotta naisen ja miehen välinen liitto, ei kahden miehen tai kahden naisen välinen.

9. Homojen ja lesbojen kirkollinen vihkiminen on sallittava, koska monet kirkkomme papit kokevat omassatunnossaan, että palvellakseen ihmisiä tasavertaisesti heidän on vihittävä myös samaa sukupuolta olevia pareja.

Perustelu ei ole pätevä. Papin omatunto ei määritä kirkon avioliitto-opetusta tai muutakaan oppia. Sen määrittää Raamattu ja kirkon tunnustus.

10. Samaa sukupuolta olevien parien kirkollinen vihkiminen on sallittava, koska yhteiskunta pitää pätevänä samaa sukupuolta olevien avioliittoa, johon luterilainen pappi on heidät vihkinyt.

Perustelu ei ole pätevä. Kirkon avioliitto-opetuksen mukaan papilla ei ole oikeutta vihkiä samaa sukupuolta olevaa paria. Se että yhteiskunta pitää näin vihittyä avioliittoa juridisesti pätevänä, ei muuta asiaa. Ns. ”sateenkaaripapit” toimivat vastoin kirkon oppia ja pappislupaustaan vaikka yhteiskunta ei tähän puutu.

11. Kirkon avioliittokäsityksen muuttamisesta sukupuolineutraaliksi ei olisi kenellekään mitään haittaa, sillä suurin osa avioliitoista solmittaisiin edelleen miehen ja naisen välisinä.

Ei pidä paikkaansa. Kirkon avioliitto-opin muuttamiseen liittyy hyvin perustava muutos, binäärisen eli kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän romuttaminen. Kyseessä on ihmisyyden kannalta tuhoisa muutos, mikä näkyy esimerkiksi sukupuolidysforian räjähdysmäisenä lisääntymisenä. Kirkon siirtyminen opettamaan avioliitosta sukupuolineutraalisti olisi haitallista myös siksi, että se tekisi tyhjäksi lapsen oikeuden biologisiin vanhempiinsa. Lisäksi avioliittokäsityksen muuttamiseen liittyy käytännössä kirkon opin huomattavasti laajempi muuttaminen. Se tarkoittaisi aivan uudenlaista näkemystä mm. siitä, miten Jumalasta ja hänen tahdostaan voidaan tietää, mitä usko on, mitä Jumalan hyväksymänä eläminen on, jne.

12. Samaa sukupuolta olevien kirkollista avioliittoa ei saa kritisoida, sillä silloin puututaan vihkimystä haluavien homojen ja lesbojen henkilökohtaiseen elämään. On ajateltava ”miltä homosta tuntuu” eikä riepoteltava hänen syvintä itseään.

Perustelu ei ole pätevä. Kirkollinen avioliitto on paitsi henkilökohtainen asia, myös julkinen instituutio. Näin ollen sen muuttamisen perusteluja on voitava arvioida julkisesti eikä kaikki kritiikki ole riepottelua.

13. Jos Jumala on rakkaus, hän ei voi kieltää ihmisten välistä rakkautta. Siksi kirkon on vihittävä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon.

Perustelu ontuu. Rakkaus ja avioliitto eivät ole sama asia.

14. Avioliiton merkitys on ohentunut ja vihkimysten määrä romahtanut. Avioliiton laajentaminen lisäisi kirkollisia avioliittoja ja niiden arvostusta.

Perustelu ei toimi. Samaa sukupuolta olevien avioliitoja ei solmittaisi joka tapauksessa kovinkaan montaa. Ja vaikka solmittaisikin, avioliittojen määrän lisääminen ei riitä perusteluksi kirkon avioliittokäsityksen muuttamiselle.

15. Kristinusko on epätosi, antiikkinen paimentolaisten uskonto, Raamattu satukirja  ja kirkon avioliittokäsitys aikansa elänyt. Siksi kirkon on vihittävä samaa sukupuolta olevia.

Tämä on omista lähtökohdistaan pätevä perustelu, mutta kirkko ei voi hyväksyä sen lähtökohtia.

Uusvaltiokirkollisuuden nousu ja uho

julkaissut Avioliittojakirkko

Kysymys sukupuolineutraalista avioliitosta sai uutta virikettä John Vikströmin kannanotosta KANAVA-lehdessä. Kirjoitus kirvoitti lehteen useita kommentteja.  Vikströmin avauksen jälkeen keskustelua on viimeksi jatkanut prof. Heikki Hiilamo, joka suuntaa keskustelua aviolittoa laajempaaan tematiikkaan artikkelillaan ”Kirkon ja valtion suhteet uuteen asentoon”. Artikkeli on monella tapaa kiinnostava avaus, joka vaatii sekä yleiseltä aiheeltaan että avioliittoa koskevilta kannanotoiltaan muutamia kommentteja.

Hiilamo asettuu kirjoituksessaan yksiselitteisesti puolustamaan sukupuolineutraalin avioliiton hyväksymistä kirkossa, vaikka hän samalla jotenkin alistuneesti toteaa, että se ei taida aivan lähivuosina tulla hyväksytyksi. Hän pitää kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietintöä vuodelta 2019 ”hyytävänä luettavana” niille, joilla on avioliitosta toinen näkemys kuin kirkolla. Hän näyttää liittyvän kantaan, jonka mukaan kirkon nykyinen avioliittokäsitys merkitsee ”seksuaalivähemmistöjen syrjintää”.

 Hiilamo ei tässä yhteydessä hiisku sanaakaan siitä, että maamme korkeimmat lainvalvojat eivät ole kiistäneet kirkon avioliittokäsityksen tasa-arvoisuutta.  Rivien välistä voi lukea vielä muutakin kirjoittajan mieltymyksistä ja pettymyksistä: ” (Korkeimman hallinto-oikeuden) ratkaisu oli suuri pettymys niille, jotka olivat odottaneet maallisen tuomioistuimen ratkaisevan kirkon sisällä ratkaisemattomalta tuntuvan kiistan. KHO:n päätöksen perustelu muistutti perustuslakivaliokunnan näkemystä uskonnonvapaudesta: uskonnollisten yhdyskuntien on itse ratkaistava tunnustustaan ja oppiaan koskevat asiat.”

Juuri tässä ollaankin asian ytimessä. Epäselväksi jää, onko Hiilamo sitä mieltä, että kirkko saa itse ratkaista asiat, jotka koskevat sen oppia ja tunnustusta?  Sitähän juuri koko ongelma koskee. Tätä kirjoittaessa kysymys aktualisoituu: saako kirkon jäsen julkisesti tunnustaa sen, mitä kirkon opin perusta eli Raamattu sanoo, vai joutuuko hän siitä tuomituksi (Uutinen 29.4.2021: Päivi Räsänen saa syytteen sanomisistaan ja kirjoittamisistaan).

Mitä Hiilamo kirjoittaa käsitteistä ”valtiokirkko” ja ”kansankirkko”, ansaitsee myös muutaman kommentin.  Hänen mukaansa Suomen ev. lut. kirkko on edelleen valtiokirkko, vaikka kirkon ja valtion suhteita on vuosikymmenten mittaan väljennetty.  Nimityksen ”kansankirkko” käyttämisen hän näyttää rajaavaan kirkon jäsenten enemmistöasemaan väestössä.

Käsitettä ”valtiokirkko” voidaan käyttää Hiilamon tapaan kirkon jäsenmäärästä riippumatta aina niin pitkälle, kuin kirkolla on valtion suhteen yhteisiä asioita hoidettavana. Historiallisista syistä johtuen tämä tilanne jatkunee paljon pitemmälle kuin Hiilamon omaksuma prosenttiraja on alitettu. Kirkon kannalta olennaisin kysymys kuitenkin on, saako kirkko jäsenmäärästään riippumatta itse määritellä oman uskonsa ja järjestysmuotonsa sisällön.

Nimitys ”kansankirkko” on taas teologisesti ja sosiologisesti niin moniselitteinen, että sen käytössä pitäisi olla tarkka. Teologisesti sen relevantti merkitys on, että Suomen ev.lut. kirkolla on missionaarinen tehtävä  julistaa evankeliumia Suomessa. Saman tehtävän hyväksynee omakseen myös toinen ”kansankirkkomme” ortodoksinen kirkko, vaikka sen jäsenmäärä on yhden prosentin vaiheilla.

Teologisesti oikeampi nimitys kirkolle on ”kansainkirkko”, sillä kirkko on kutsuttu yli kansallisten rajojen julistamaan evankeliumia koko maailmalle. Saman asian sanoo parhaiten uskontunnustus: ”Uskomme yhden pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon”, jossa attribuutti ”yhteinen” (alkutekstissä ”katolinen”) tarkoittaa juuri kirkon ja sen opin ”universaalisuutta” eli maailmanlaajaa lähetystehtävää ”kaikille kansoille”.

Artikkelinsa pääotsikon mukaisesti Hiilamo ei halua ainoastaan muuttaa kirkon ja valtion suhteita. Hän näyttää pyrkivän ennen muuta siihen, että kirkon hallinto pitäisi järjestää demokraattisen mallin mukaisesti, koska ”kirkon hallinto ei noudata vallan kolmijako-oppia”.  Argumentoinnissaan Hiilamo ei esitä yhtäkään teologista perustetta tuekseen, vaan se lepää aksiomaattisesti vallan kolmijaon pyhän dogmin pohjalla.

Mistä tällainen absolutismi johtuu? Kirkko on monessa suhteessa toisenlainen yhteisö kuin valtio tai sekulaarit yhdistykset. Ehdottoman demokratian vaatiminen kirkon järjestysmuodoksi ei ole sinänsä uusi vaatimus. Kirkkojen historiassa on siitä on monia esimerkkejä. Sen lopullinen päämäärä toteutuu vasta silloin, kun ”vox populi est vox dei”, eli ”kansan ääni on jumalan ääni”.  Kirkon hallinto sisältää varmaan moniakin korjaustarpeita, mutta kirkon tunnustusperustan erityislaatuisuutta ei niiden toteuttamisessa saa sivuuttaa.

Kirjoituksensa pääotsikon mukaisesti Hiilamo esittää kirkon ja valtion suhteiden muuttamista siten, että kirkko luopuisi vihkioikeudesta. Kun sukupuolineutraali avioliitto oli tulossa maalliseen lainsäädäntöön, samaa ehdotettiin myös muutamilta kirkon tahoilta. Se ei kuitenkaan saanut juuri lainkaan kannatusta. Nyt Hiilamo uskoo, että ”päätös olisi ennen muuta edistysaskel syrjinnän poistamiseksi ja tasa-arvon toteuttamiseksi Suomessa”.  Tällä loppupäätelmällään kirjoittaja toteaa, että Suomen ev.lut. kirkon voimassa oleva oppi avioliitosta on syrjivä ja epätasa-arvoinen, mitä ei ainakaan toistaiseksi Suomen korkein juridinen instassi ei ole todennut.

Ne papit, jotka vastoin kirkon voimassa olevaa oppia ja järjestystä vihkivät sukupuolineutraaleja pareja, ovat pääasiassa perustelleet kantaansa sillä, että sekulaari yhteiskunta on tehnyt heidän puolestaan ratkaisun, joka heille riittää. En muista Suomen ev.lut. kirkon teologisessa työssä, sen teologisissa ja ekumeenisissa ratkaisuissa vastaavaa ilmiötä. Se on räikeä esimerkki uusvaltiokirkollisuuden noususta ja uhosta Suomessa.

Hiilamo näyttää esityksellään pyrkivän valtiokirkollisuuden ohentamiseen, mutta konkreettinen tavoite viittaa päinvastaiseen suuntaan.

Juhani Forsberg

Lapsen oikeudet avioliiton perustana

julkaissut Avioliittojakirkko

Ns. tasa-arvoisen eli sukupuolineutraalin avioliiton puolustajat perustelevat kantaansa useimmiten ihmisoikeuksilla, joista tärkein on juuri tasa-arvo. Koska jokaiselle ihmiselle kuuluu yhtäläinen ja ”jakamaton” ihmisarvo, niin jokaisella ihmisellä on riippumatta hänen seksuaalisesta suhtautumisestaan tai identiteetistään riippumatta oikeus avioitua kenen tahansa (aikuisen?) kanssa, jos se perustuu yhteiseen sopimukseen eikä pakottamiseen.

Tämä lähtökohta joutuu kuitenkin alisteiseksi vielä tärkeämmille ihmisoikeuksille eli lapsen oikeuksille. Sukupuolineutraalin avioliiton puolustajat esittävät tähän vastaväitteen, jonka mukaan lapsi ei välttämättä kuulu parisuhteisiin, eikä siten voi olla avioliiton edellytys. Tämä väite kuinkin murtuu siihen lapsen perusoikeuteen, että hänellä tulee olla oikeus biologisiin vanhempiinsa, äitiinsä ja isäänsä, ja se voi toteutua vain naisen ja miehen välisessä avioliitossa. Näin ollen tämä lapsen perusoikeus ajaa kysymyksessä avioliitosta kaikkien muiden ihmisoikeuksien edelle.

Lapsen oikeus biologisiin vanhempiinsa on myös kirjattu YKn lapsen oikeuksien julistukseen ja sopimukseen. Vaikka näissä asiakirjoissa ei mainita niiden viimeisimmissä ja hyväksytyissä muodoissa vanhempien kohdalla erikseen äitiä ja isää, epäilemättä suuri enemmistö ihmiskunnasta tulkitsee ilmaisun juuri tällä tavalla. Lapsen oikeudet kokonaisuudessaan koskevat myös lapsen suhdetta huoltajiinsa, vaikka he tai heistä toinen ei olisikaan lapsen biologinen isä tai äiti.

Lapsen ensisijaista oikeus biologiseen äitiinsä ja isäänsä perustuu terveeseen järkeen mutta myös kokemukseen tunnetasolla. Vaikka nykyisin on olemassa entistä enemmän lapsia, jotka eivät elä yhteydessä biologisiin vanhempiinsa, yhä useammin heissä aikuistuttuaan puhkeaa kaipaus ja halu saada tietää, ketkä ovat hänen todelliset vanhempansa. Yhtenä osoituksena tästä on nopeasti edistyvä suku- ja geenitutkimus.

Kristillisestä näkökulmasta lapsen periaatteellinen ensisijaisuus ilmenee myös selvästi. Erityisesti se tulee ilmi Jeesuksen sanoissa lapsesta Jumalan valtakunnan ensimmäisinä jäseninä. Siinä toteutuu myös Jeesuksen sanoma siitä, että kristillisen uskon tehtävä on asettua niiden puolelle, jotka ovat kaikkein heikoimmassa asemassa omien oikeuksiensa puolustamisessa. Pienimmät lapset ovat tässä jonossa ensimmäisinä.

Sukupuolineutraalin avioliiton kannattajista merkittävä osa pitää juuri lapsen oikeutta biologiseen isään ja äitiin vaikeimpana haasteena käsitykselleen. Rationaaliselta, kokemusperäiseltä ja kristilliseltä kannalta lapsen oikeus biologiseen äitiin ja isään on luovuttamaton ja kenties tärkein peruste avioliiton säilyttämiseen naisen ja miehen välisenä elinikäisenä liittona.

Tämä merkitsee naisen ja miehen avioliton asettamista ensisijaiseksi kaikkiin muihin parisuhteisiin nähden. Koska kuitenkin nykymaailmassa on monia parisuhteita, joissa on tavalla tai toisella hankittuja lapsia, se ei saa merkitä näiden lasten asettamista lapsen oikeuksien suhteen eriarvoisiksi. Siinä suhteessa he kuuluvat samaan joukkoon maailman kaikkien lasten kanssa.