Avainsana: avioliitto

Jumalakäsitys, raamattukäsitys ja avioliittokäsitys ovat yhteydessä toisiinsa

julkaissut Avioliittojakirkko

Jumalakäsityksellä, raamattukäsityksellä ja avioliittokäsityksellä on yhteys toisiinsa. Kristillisen ajattelun mukaan luomakunnasta ja omastatunnosta voi päätellä Jumalan olemassaolon, mutta ei sitä millainen Jumala on ja mitä hän tahtoo. Mistä sitten tiedämme, millainen Jumala on, ja mitä hän meiltä haluaa?

Kristityt uskovat kommunikoivaan Jumalaan. Tiedämme, että Jumala on kommunikoiva, koska hän loi ihmiselle kyvyn puhua ja koska hän on ilmoittanut ihmiselle tahtonsa sanallisesti ja ymmärrettävästi Pyhissä kirjoituksissa eli Raamatussa. Tämä on maailmanlaajan kristikunnan yhteinen ymmärrys Jumalasta. Esimerkiksi Nikean uskontunnustuksessa todetaan: ”…joka on puhunut profeettojen kautta…”.

Suomen evankelisluterilainen kirkko yhtyy tähän käsitykseen sitoutumalla uskontunnustuksiin. Jos kirkkomme irtaantuisi vanhan kirkon tunnustuksista, se ajautuisi maailmanlaajan kristinuskon ulkopuolelle. Jos se taas irtaantuisi omasta luterilaisesta tunnustuksestaan, ei se enää olisi luterilainen.

Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkkolain ensimmäisen luvun ensimmäinen pykälä lausuu: ”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” Kirkkojärjestyksen ensimmäisen luvun ensimmäinen pykälässä todetaan vastaavasti: ”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”

Se usko, jota luterilainen kirkkomme tunnustaa, on siis kirkon omien määritelmien mukaan Raamattuun perustuva kristillinen usko. Siksi kirkkomme tulee päätöksenteossaan sitoutua Raamatun näkemyksiin avioliitosta. Kirkko ei voi sivuuttaa Raamatun opetusta avioliitosta, aivan kuten se ei voi sivuuttaa Raamatun käsitystä Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen merkityksestä. 

Osa kirkkomme vaikutusvaltaisista opettajista kuitenkin hylkää kirkon nykyisen Raamattuun perustuvan opetuksen avioliitosta. He väittävät, että se on vanhentunut eikä tämän päivän ihmisen tarvitse sitoutua siihen. Näin esimerkiksi piispa Hintikka kirkolliskokouksessa vuonna 2020: ”Siksi me tiedämme tänään, vaikka tieteellisen tutkimuksen kautta, ja ymmärrämme paremmin esimerkiksi ihmisen seksuaalisuuden kehitystä – paljon paremmin kuin mitä vaikkapa Raamatun kirjojen kirjoittajat oman aikansa maailmankuvan valossa pystyivät ymmärtämään.”

Koska Raamatun opetus avioliitosta on harvinaisen selkeä, ovat kirkkomme avioliittokäsityksen torjuvat tahot etsineet ratkaisua avioliittokäsityksen muuttamiseksi Raamatun radikaalista uudelleentulkinnasta. On esimerkiksi väitetty, ettei Raamattu homoseksuaalisuuden torjuessaan puhu samasta asiasta kuin mitä tämän päivän homoseksuaalisuus on. Tai on väitetty, että Raamattua tulee lukea kaiken läpäisevän rakkauden periaatteen kautta niin, että missä vain rakkauden – kulloisenkin ajan rakkauskäsityksen – voidaan nähdä toteutuvan, siellä tämän rakkauden toteutuminen on sallittava.

On totta, että Raamattua täytyy tulkita. Samalla tavalla kuin kaikkien tekstien lukeminen ja ymmärtäminen, myös Raamatun lukeminen ja ymmärtäminen edellyttää tulkintaa. Tulkinnan tulee kuitenkin olla vastuullista ja tekstin alkuperäiselle sanomalle uskollista. Jos irrotamme Raamatun sanan ja Pyhän Hengen johdatuksen toisistaan, johtaa tämä pikemminkin täysin uuden merkityksen luomiseen kuin tekstin merkityksen löytämiseen. Oikeaa rakkautta ei voi määritellä kulloisenkin ajan hengen mukaan, vastoin Raamatussa esille nousevaa Jumalan rakkautta. Inhimillinen rakkaus voi toimia vain Jumalan rakkauden yhteydessä. Jumalan rakkaus käy ilmi Raamatusta eikä evankeliumia voi irrottaa Raamatun tosiasiallisista lauseista. Kristillisen käsityksen mukaan Pyhä Henki toimii Raamatun sanan kautta – ei sitä vastoin tai sen ohitse.

Raamatun sanoma pitää tuoda tähän päivään. Tekstiä ei kuitenkaan saa soveltaa niin, että tulkinta joutuu ristiriitaan tekstin alkuperäisen merkityksen kanssa. Sovellutus on tehtävä tekstin alkuperäiselle merkitykselle uskollisesti. Jumalan sana on sama eilen tänään ja huomenna. Siksi hän ei johda kirkkoaan sellaisiin uusiin oppeihin, kuten niin sanottu sukupuolineutraali avioliittokäsitys, jotka ovat vastoin hänen ilmoitettua sanaansa Raamatussa.

Raamatun ja avioliiton suhteen iso kysymys on, tulkitsemmeko Raamatun tekstiä suhteessa omaan kontekstiimme vai omia kokemuksiamme suhteessa Raamatun tekstiin. Kirkon opin mukaan Raamattua ei tule alistaa oman aikamme arvoille ja näkemyksille, vaan kristittyjen tulee alistaa omat ajatuksensa Raamatun sanalle. Meidän ei tule nähdä Raamattua oman aikamme läpi, vaan oma aikamme Raamatun läpi.

Esimerkiksi Raamatun ajan Palestiinassa orjuus oli osa yhteiskunnan sosiaalista rakennetta. Israelilaisten tuli kuitenkin Jumalan käskystä vapauttaa orjat joka seitsemäs vuosi. Aika oli myös patriarkaalinen, mutta Jumala käski kansan kunnioittaa naisten oikeuksia. Jumala ohjasi sanallaan kansaansa luomaan vastakulttuuria. Raamatun merkityksen oikea tähän aikaan soveltaminen ohjaa meitä samalla tavalla sitoutumaan Jumalan sanaan oman kulttuurisen kontekstimme keskellä. Siksi monet kristityt vastustavat esimerkiksi ihmiskauppaa ja pornoteollisuutta.

On totta, että Raamattu ei suoraan vastaa kaikkiin tämän päivän eettisiin kysymyksiin. Raamatun tekstit antavat kristitylle kuitenkin riittävän pohjan arvioida Pyhän Hengen johdatuksessa, miten meidän tulee vastata kohtaamiimme uusiin kysymyksiin (5. Moos. 6:4-9). Ja toisaalta, avioliiton suhteen Raamatun opetus on selkeä. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja asetti avioliiton heidän väliseksi instituutioksi. Jos yhteiskunta muuttaa käsitystään avioliitosta, me emme voi seurata sitä vaan seuraamme Jumalan Raamatussa ilmaistua tahtoa.

Jos kirkkomme tekee päätöksiä Raamatun opetuksen vastaisesti, se luopuu omasta perustastaan eikä pysy uskollisena Jumalan tahdolle. Silloin se ei voi myöskään täyttää tehtäväänsä tässä maailmassa. Kirkon ei tule luopua Raamatun opetuksesta avioliittokysymyksessä eikä missään muussakaan kohden.

Kirkko, joka ei osannut sanoa ei

julkaissut Avioliittojakirkko

Kazak berjot shto ploho leshit. Kasakka ottaa kaiken, mikä on löyhästi kiinni. Tämä vanha venäläinen sananlasku lienee oikea vastaus siihen, miksi meillä on kirkko, joka niin helposti mukautuu maailmanajan mukaan. Tai ainakin sen papisto. Kirkon tunnustushan ei ole muuttunut moneen sataan vuoteen miksikään, jos tarkastellaan sen perusdokumentteja. Kirkon tärkein oppiperustakin, Raamattu, on vain tarkentunut käännösten parantuessa ja eksegeettisen tutkimuksen edistyttyä.

Ongelma ei olekaan arkiston hyllyillä eikä komiteamietinnöissä. Kirkolliskokousten äänestysnumerotkin ovat pitäneet pintansa maailman paineessa. Perustus on luja ja seurakunnissa paljon kirkkokansaa, joka on siihen sitoutunut. Ongelma onkin kasakkasananlaskun mukainen. Lujakaan perustus ei auta, jos siihen ollaan löyhästi sitoutuneita.

Kirkolla on niin sanottu avioliittokäsitys. Avioliitoksi kutsutaan sitä seksuaalista, eroottista ja sosiaalista suhdetta, jonka mies ja nainen muodostavat keskenään. Jumala on heidät yhdistänyt. Avioliitto on perheen ydin ja perhe taas yhteiskunnan pääyksikkö. Tämä pääperiaate ei muutu toiseksi, vaikka siitä onkin niin monenlaisia poikkeuksia ja variaatioita. Yksin eläviä, leskiä, eronneita, uusperheitä ja valitettavasti myös epäonnistuneita parisuhteita.

Oikeastaan poikkeukset vain vahvistavat sääntöä. Saman sukupuolen avioliitot eivät kuitenkaan vahvista mitään sääntöä, vaan kumoavat sen ainoankin ja murentavat koko avioliiton idean. Sen lisäksi ne asettuvat poikkiteloin Raamatun opetusta vastaan.

Siksi on alettu puhua avioliittokäsityksestä. Ikään kuin aksiomaattinen yhteinen merkitys avioliitolle olisikin vain yksi käsitys. Kilpailutilanteessa jonkin toisen avioliittokäsityksen kanssa. Kuinka monta niitä lieneekään? Vähän sama, kuin jos pseudotiede nostettaisiin vakavaksi vaihtoehdoksi tieteelle. Uskomushoidot oikealle lääketieteelle. Onko sukupuolineutraalius lopulta samaa trendiä pseudohistorian, ilmastodenialismin, rokotevastaisuuden, flat earthin ja kristalliterapian kanssa? Tosia, jos sinusta tuntuu siltä. Totta on se, minkä koet todeksi; oikeaa se, minkä koet oikeaksi.

Tästä syystä voi vain ihmetellä sellaisia kirkon viranhaltijoita ja äänenkannattajia, jotka ovat valmiita avaamaan oven maailman hengelle ja sanomaan ”kyllä” silloin, kun pitäisi uskaltaa sanoa ”ei”.

Irja Kilpeläinen oli viisas teologi, joka opetti kirkon sielunhoidolle humaanin periaatteen: ”Osaammeko kuunnella ja auttaa?” Aika hyviä kuuntelijoita meistä tulikin. Analysoimme ja ymmärrämme, punnitsemme ja perustelemme. Mutta Kilpeläinen ei tarkoittanut, että kuunteleminen olisi sama kuin kaiken hyväksyminen ja jokaisen tuulenvireen mukaan pitäisi itsekin kääntyä. Pitäisi myös osata vastata kuin Maija Vilkkumaan laulussa, jonka mukaan viimeinen sana on ”ei”.

Osaammeko kirkkona sanoa ”ei”? Mille kaikelle vielä sanommekaan ”kyllä”? Kun pelastussanomamme kyseenalaistetaan, kun eettiset periaatteemme koetellaan, kun raha ratkaisee, kun astumme varpaille ja maan mahtajat jyrähtävät, kun verotulot hupenevat? Tai kun uskonnolliseen vieraanvaraisuuteen ei enää riitä pyyteetön rakkaus, vaan kaikki pitäisi  suhteellistaa. Ei toisten vaatimuksesta, vaan oman tyhjyytemme ajamana. 

Kazak berjot shto ploho leshit. Silloin sanomme ”kyllä”, kun emme itse ole enää varmoja sanomastamme, kun olemme löyhästi kiinni tunnustuksestamme ja kun suhteemme kolmiyhteiseen Jumalaan alkaa olla vain filosofinen kysymys ja osa kulttuuriamme, mutta ei sen enempää. Kun usko kylmenee.

Silloin kasakka vie ja sanomme sille, että vie, vie vain minutkin.

Vie minut, minut vie jonnekin. Vie pian, äläkä tuo takaisin.

Status confessionis?

julkaissut Avioliittojakirkko

Aiemmassa tämän sivuston kirjoituksessa väitettiin, että kirkon avioliitto-opin ”laajennus” on tosiasiassa sen muutos. Siihen liittyy haitallinen ihmiskuvan muutos. 

Kirkon avioliitto-opetuksen muuttamisesta olisi muutakin haittaa. Niistä seuraavassa.

Pyrkimys avioliitto-opin muutokseen on jo nyt saanut aikaan vaientamisen kulttuurin kirkossamme. Seurakuntalaisissa on edelleen paljon niitä, jotka kannattavat kirkon avioliitto-opetusta. He pitävät itsestään selvyytenä myös sen perustana olevaa ihmiskuvaa, jonka mukaan Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi. Juuri kukaan ei kuitenkaan uskalla edustaa tällaisia näkemyksiä julkisuudessa, ei edes piispainkokous tai kirkkohallitus. Kirkon avioliitto-opin kannattajat on peloteltu kaappeihinsa. Poikkeuksia onneksi löytyy, esim. oululainen johtava perheneuvoja Ilkka Kurjenmäki.

Syynä seurakuntalaisten, kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen hiljaisuuteen on se, että kirkon avioliitto-opetuksen muuttamispyrkimysten takana on vahva ideologia. Ideologioiden tapana on vaientaa eri mieltä olevat. Se tapahtuu valtapolitiikalla, uhkailulla ja leimaamisella. Näin on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa annettu tapahtua. Sekin osoittaa, että kirkon avioliitto-opetuksen ”laajentamisessa” ei ole kyse asiasta, josta ”ei ole kenellekään haittaa”. Mitään hyvää asiaa ei tarvitse ajaa perusteltua kritiikkiä vaientamalla.

Kirkon avioliitto-opetuksen muuttaminen toisi mukanaan myös seuraavan haitan: kirkolliselta avioliittoon vihkimiseltä katoaisi jumalallinen laatutakuu. Tähän asti kirkko on vihkinyt ihmisiä miehen ja naisen väliseen avioliittoon, koska sellaisesta avioliitosta kirkolla on Jumalan sanan käsky ja lupaus, jotka Kristus itse vahvisti: ”Jumala loi alussa ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies erotkoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa.”, ”Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Ja Jumala siunasi heidät.”

Jos kirkon avioliitto-oppi muutetaan, tästä jumalallisesta takuusta luovutaan. Siunauksen perustaksi tulee sen suorittavan papin näkemys ja omatunto. Siunauksen takana oleva auktoriteetti romahtaisi. Se tultaisiin huomaamaan ja seurauksena olisi jäsenkadon kiihtyminen. Kuka viitsii olla jäsen kirkossa, jonka pyhien toimitusten takeena ei ole sen enempää kuin papin omatunto?

Kolmantena muutoksesta seuraavana haittana mainittakoon se, että siitä seuraisi paljon laajempi kirkon opetuksen muutos. Avioliitto-opetuksen muuttuessa muuttuvat esimerkiksi opetus siitä, miten Jumalasta saa tietoa, miten hänet kohdataan, mitä on synti, mitä on sovitus, mitä kirkko on, kuka Kristus on, miten hänen yhteydessään eletään, mitä uskominen on. 

Muutos ei ole loogisesti välttämätön, mutta käytännössä se näyttää seuraavan. Eräs syy on tässä: Kirkon avioliitto-opin muutoksen motiivina on huoli siitä, kuinka seksuaalivähemmistöt saadaan hyväksynnän ja rakkauden piiriin. Samalla käy niin, että avioliitosta tulee kriteeri ihmisarvolle, myös ihmisarvolle Jumalan edessä. Kirkon keskeinen sanoma ja sitä koskeva teologinen keskustelu muuttuvat identiteettipolitiikan vatvomiseksi, siksi samaksi joka tunkeutuu kaikkialle muuallekin länsimaisissa yhteiskunnissa. Tuo kysymyksenasettelu tuottaa vastaukset myös siihen, kuinka ihminen voi elää Jumalan yhteydessä. Se ei enää liity Kristukseen ja hänen kaikkia koskevaan sovitustyönsä, vaan siihen, pääseekö ihminen kirkossa naimisiin, mihin ”intersektionaaliseen” ryhmään hän kuuluu ja millaisia ”turvallisia tiloja” seurakunnissa on häntä varten oltava.

Sellainen ei palvele kenenkään, ei edes seksuaalivähemmistöjen etua. Kuten prof. Ruokanen hiljattain kirjoitti: ”Ihmisarvo ei liity avioliittoon”; ei homoilla, lesboilla eikä muillakaan. Se liittyy Kristukseen ja hänen työhönsä ihmiskunnan hyväksi.

Jokaisen kristityn, joka on epävarma sen suhteen, kannattaako hän kirkon avioliitto-opetusta vai sen muuttamista, tulisi tarkoin punnita, onko muutoksessa tosiaan kyse laajennuksesta, josta ei ole kenellekään haittaa. Vai onko kyse ideologiasta, joka avioliitto-opin muuttaessaan samalla muuttaa kirkon muunkin opetuksen?

Jos jälkimmäinen pitää paikkansa, olemme keskellä niin sanottua status confessionis -tilannetta. Se tarkoittaa tilannetta, johon kirkon on otettava kantaa, jotta se olisi uskollinen evankeliumille.

Avioliitto ja ihmiselämän päämäärä

julkaissut Avioliittojakirkko

Avioliittokeskustelu on hyvin polarisoitunutta. Polarisaatio johtuu siitä, että kysymys avioliitosta on eräänlainen jäävuoren huippu, jonka alla on vielä isommat asiat esillä. Puhumme oikeastaan lopulta siitä, mitä on ihmisyys ja ihmiselämän päämäärä. Koko ihmiskäsitys on tapetilla. Siksi kirkon avioliittokeskustelussa ei ole kyse vain pelkästään avioliittokäsityksen laajentamisesta, joka ei muuttaisi muuta kuin vihkimiskaavassa pari kohtaa, vaan se tulee heiluttamaan radikaalisti koko ihmiskuvaa.

Ihmiskuvaan liittyvää taustaa voi lähteä avaamaan kuuluisan psykologin Sigmund Freudin ajattelusta käsin. Freud ajatteli, että ihminen on perinpohjaisesti seksuaalinen olento. Freudille seksuaalisuus oli avain koko ihmisen olemukseen, siihen mitä on olla ihminen. Freudin mukaan ihminen tulee onnelliseksi seksuaalisen täyttymyksen kautta tässä ja nyt. Mitään sen suurempaa päämäärää ihmisellä ei ole. Elämän tarkoitus ja hyvän elämän sisältö on henkilökohtainen seksuaalinen täyttymys. Ennen Freudia seksi oli siis lähinnä aktiviteetti, jota harrastettiin joko lisääntymisen tai viihteen vuoksi, mutta Freudin jälkeen seksistä on tullut olennainen osa sitä mitä olemme yksilöinä, yhteiskuntina ja lajina.

Vaikka Freudin psykologia on monilta osin vanhentunutta eivätkä monetkaan psykologit ota sitä enää tosissaan, freudilainen seksuaalisuuden korostus ja ajatus ihmiselämän päämäärästä on lyönyt läpi läntisen ihmisen mielenmaisemassa. Juuri Freudin jalanjäljissä yhteiskunnastamme on tullut läpikohtaisin seksuaalinen. Eikä ole sattumaa, että kirkossa kiistellään tänään juuri seksuaalisuuteen liittyvistä asioista eikä vaikkapa kolminaisuusopista niin kuin 300-luvulla.

Freudin ajattelusta tietenkin seuraa, että kaikenlaiset seksuaalisuuteen liittyvät moraalisäännöt ja rajoitukset nähdään ihmisen onnellisuutta rajoittavina asioina. Kuka muu kuin todella paha ihminen haluaisi rajoittaa toisen ihmisen mahdollisuuksia saavuttaa onnellisuus? Perinteinen kristillinen seksuaalimoraali näyttäytyy Freudin ajatukset omaksuneelle lähinnä sortavana rakenteena, joka rajoittaa ihmisen mahdollisuutta saavuttaa onnellisuus. Siksi avioliittokeskustelua käydään niin kovilla panoksilla. Kaikenlaiset tavat toteuttaa seksuaalisuuttaan eli siis freudilaisesta näkökulmasta kaikenlaiset tavat saavuttaa onnellisuus pitäisi saattaa tasa-arvoisesti Jumalan siunauksen alle.

Kristinuskon näkökulmasta on puolestaan hyvin naiivia pelkistää ihmisen onnellisuus pelkkään seksuaalisuuteen. Seksuaalisuus on kyllä Jumalan hyvä lahja, mutta pelkästään sen toteuttaminen ei tuo ihmiselle lopullista onnea. Seksuaalinen täyttymys on vain hetkellistä ja ohimenevää. Täydellistä onnea ei löydy mistään muualta kuin Jumalasta itsestään. Siksi on virhe omaksua sellainen näkemys ihmisyydestä, jonka mukaan onnellisuus saavutetaan seksuaalisen täyttymyksen kautta. Se vie lopulta meitä suurempaan epäonneen.

Tietyllä tapaa avioliittokeskustelussa lopulta keskustellaan siitä, mitä on olla ihminen ja mitä kautta ihminen löytää onnellisuuden ja päämääränsä. Nykykulttuurissa on tästä kristinuskoon verrattuna hyvin erilainen kuva ja sitä yritetään nyt tuoda kirkkoon avioliittokysymyksen kautta. Kirkon ei tulisi kuitenkaan antaa freudilaisen psykologian tai minkään muunkaan ideologian sanella sen omaa ihmiskuvaa ja sitä mikä on ihmiselämän päämäärä. On pidettävä kiinni siitä, että kirkolla on omassa perinteessään todelliset avaimet ihmiselämän päämäärään ja täyttymykseen.

Toista, toista ja toista!

julkaissut Avioliittojakirkko

Kuumana käyvässä avioliittokeskustelussa useimmat perustelut on kuultu moneen kertaan. Ikävä piirre keskustelussa on, että kiistämätönkään tieto ei estä kaikkia toistamasta vanhoja väitteitä.

Hyvin usein keskustelussa toistetaan seuraavaa väitettä: Paavali ja muut kristityt eivät puhuneet kirjoituksissaan samanlaisista suhteista kuin nykyään. Raamatun aikana ei tunnettu samaa sukupuolta olevien tasavertaista rakkaussuhdetta, vaan kyse oli aina toisen ihmisen hyväksi käyttämistä. Siihen liittyi usein väkivaltaa ja toisen ihmisen nujertamista.  Samaa sukupuolta olevien nykyiset liitot ovat olemukseltaan kokonaan toisenlaisia. Ne perustuvat tasavertaiseen rakkauteen. Siksi Raamatun kiellot eivät osu ollenkaan nykyiseen elämäntapaan, jota kristityt eivät tunteneet, eikä niitä pidä ollenkaan käyttää koko keskustelussa.

Väite kuulostaa varmaan vakuuttavalta erityisesti sen korvissa, joka etsii itselleen perusteluja irtautua Raamatun ohjeista ja pitkästä kristillisestä perinnöstä.  Ongelma on vain siinä, että useat tutkijat ovat meidänkin maassamme osoittaneet perustelun paikkansa pitämättömäksi. Sen jälkeen ei meiltä muilta enää vaaditakaan tutkijan koulutusta. Sisälukutaito riittää.

Ehkä ensimmäiseksi on kuitenkin kysyttävä, onko ihminen tosiaan muuttunut. Tuskinpa vain.  Myös menneinä aikoina joku oli yleensäkin elämässään kovaotteinen ja toinen kaunosielu. Yksi oli tulisieluinen ja toinen hitaanlainen. Miksi se ei olisi ulottunut myös kaikenlaiseen rakkauselämään? Yksi alisti vaimoaan ja rakastajattariaan enemmän, toinen vähemmän, joku ei ehkä ollenkaan.  Joku miehenpuoli etsi varmaan hetken nautintoa, oli kohteena sitten nainen tai mies. Toinen kiintyi ehkä hitaammin mutta eli enemmän tunteella kuin vietillä ja oli uskollisempi. Onko jonkun mielestä kaikki uskollinen ja väkivallaton kiintymys viimeisen, tasa-arvoa korostavan vuosisadan tuotetta?

Kirkolliskokouksen tekemiä selvityksiä lukeneen ja keskustelua seuranneen ei tarvitse tyytyä arvuutteluun. Riittää kun avaa Platonin teokset ja nimenomaan kuuluisan teoksen Pidot. Siellä ateenalaisen yhteiskunnan kerma keskustelee Sokrateen kanssa siitä, mitä rakkaus on olemukseltaan.  Yhden kertojan humoristinen tarina esittää, miten jumalat jakoivat aikanaan ihmisen kahtia. Jotkut heistä olivat alkuaan muodostuneet miehestä ja naisesta: Kahtia jaettuna sellainen mies etsii aina naista. Jotkut taas olivat aiemmin muodostuneet kahdesta miehestä tai kahdesta naisesta. Tällainen ihminen etsii kahtia jaettuna rakkautensa kohteeksi aina oman sukupuolensa edustajaa.  Missä kohtaa tässä kertomuksessa on puhetta alistamisesta tai väkivallasta?

Muutama hetki Platonin teosten suomennoksen kanssa puhkaisee siis saippuakuplan. Neuloja tähän puhkomiseen on tosin tarjottu kirkolliskokouksen asiakirjoissa jo enemmänkin. Roomalainen kirjailija ihmetteli kreetalaisten halua etsiä kunniaa siitä, että miehellä oli ollut mahdollisimman monta rakastajaa.  Halusivatko he ylpeillä siitä, että heitä oli alistettu ja hakattu? Homeroksen kuuluisat sankarit Akilleus ja Patroklos olivat rakastava pari. Kumpi heistä murjoi kumpaa?  Tyranninmurhaajat Harmodios ja Aristogeiton lähtivät rakkaussuhteensa sitomina kuolemanvaaran uhalla kostamaan toisen kokeman loukkauksen. Kumpi heistä oli ollut toiselle tyranni?

Aivan varmasti Raamatun aikoihin monet miesrakastajat alistivat kohteitaan ja käyttäytyivät myös väkivaltaisesti.  Niin tekevät monet nykyäänkin. Aitoa kiintymystä oli kuitenkin silloin niin kuin sitä on tälläkin hetkellä niin homo- kuin heterosuhteissakin. Ei ihminen vuosisatojen kuluessa miksikään muutu. Tuon tilanteen tuntien Paavali seurasi muiden kristittyjen tavoin Vanhan testamentin ja juutalaisten opettajien viitoittamaa polkua ja sanoi synniksi kaikki miehen ja naisen välisen avioliiton ulkopuoliset seksisuhteet, olivatpa ne sitten homo- tai heterosuhteita.

Avioliittokeskustelussa vellovat suuret tunteet. Valitettavasti muutamat perustelut eivät suostu kuolemaan, vaikka ne törmäisivät toistuvasti tosiasioihin.  Silloin ei todellisuudessa keskustella, vaan kilpaillaan siitä kuka huutaa kovimmin ja kuka jaksaa toistaa useimmin omat väittämänsä. Uuttahan ei moneen kertaan kumottujen väitteiden toistaminen ole.  Poliittinen propaganda on tehnyt niin varmaan aina ja viime aikoina yhä enemmän. Vaihtoehtoisen todellisuuden ei tarvitse olla totta. Riittää kun omat kannattajat uskovat siihen.

Tuhoisa muutos

julkaissut Avioliittojakirkko

Miten se voisi olla keneltäkään pois, jos kirkko laajentaa avioliittokäsitystään niin, että myös samaa sukupuolta olevat parit saavat avioliitolleen Jumalan siunauksen? Ei kai homojen välisen rakkauden siunaaminen haittaa millään lailla heteroiden välistä rakkautta?

Ensi näkemältä voi vaikuttaa siltä, että laajennus ei tosiaankaan haittaisi ketään. Tarkemmin ajateltuna avioliitto-opetuksen laajennuksessa on kyse sen muuttamisesta, haitallisesta muuttamisesta.

Miksi? Ensinnäkin siksi, että avioliitto-opin laajentamiseen liittyy radikaali ihmiskäsityksen muutos. Tämä on nähtävissä nykyisestä kirkollisesta avioliittokeskustelusta, jota Setan ihmiskäsitys dominoi (ks. esim. Kaisa Raittila, Yhteyden rakentajat, Kirjapaja 2020).

Setalaisen näkemyksen mukaan kirkko ei voi enää opettaa, että Jumala on luonut ihmiset miehiksi ja naisiksi. Tätä perustellaan sillä, että tieteen mukaan binäärinen (kaksijakoinen) sukupuolijärjestelmä ei pidä paikkaansa: On olemassa ihmisiä, joilla on sekä miehen että naisen sukuelimet. Biologinen sukupuoli ei siis ole niin selkeä asia kuin mitä aiemmin on oletettu. Lisäksi sukupuoleen liittyy biologisen sukupuolen lisäksi myös ns. gender eli sukupuoli-identiteetti. Se on jokaisen oma henkilökohtainen asia. Ihmisen on saatava itse päättää, mitä sukupuolta hän on. Sukupuolia on muitakin kuin mies ja nainen, eikä avioliittoa siksi voi määritellä miehen ja naisen väliseksi.

Tuollainen ihmiskäsityksen muutos on haitallinen, koska se on valheellinen. Tiede tai mikään muukaan ei ole osoittanut, että biologisia sukupuolia olisi useampia kuin kaksi. Se, että joillain ihmisillä on syntyessään sekä miehen että naisen sukuelimet, on erittäin harvinaista, alle promillen luokkaa. Kyse on geenivirheistä tai hormonien virheellisestä toiminnasta. Niistä ei synny kolmatta tai neljättä tai viidettä sukupuolta miehen ja naisen lisäksi. Sukupuoli liittyy nimittäin siihen, että eliöihin kehittyi (evoluutiossa ja sitä ohjanneessa Jumalan luomistyössä) suvullinen lisääntyminen. Sen myötä useimmat eläimet, myös ihminen, ovat joko uroksia tai naaraita. Urokset tuottavat siittiöitä ja naaraat munasoluja. Niiden yhtymisen seurauksena maailmaan syntyy uusia eliöitä.

Binäärisestä sukupuolijärjestelmästä luopumista ei voi perustella silläkään, että biologisen sukupuolen (sex) lisäksi tosiaan on olemassa sosiaalinen sukupuoli eli sukupuoli-identiteetti (gender). Gender voi toki olla hyödyllinen käsite: miehenä ja naisena olemisen tapoja kun on lukemattomia. Siksi sukupuoliroolien ei pidä olla liian tiukkoja. Mies voi kutoa sukkia tai olla kutomatta. Nainen voi olla metsuri tai sairaanhoitaja. Sukupuoli-identiteetti ei muuta sukupuolta.

Olisi kirkolta suorastaan julmaa ryhtyä Setan ideologian takapiruksi.  Lapsen ja nuoren sukupuoli-identiteetin kehittymiselle on haitallista, jos hänen pitää itse ratkaista, mitä sukupuolta hän edustaa. Miten otamme kirkkona vastuun niistä nuorista, jotka uusi ihmiskäsitys on aivopessyt hormonihoitoihin ja sukupuolenkorjausleikkauksiin? Mitä sanomme heille, kun he huomaavat, että sukupuolta ei voi kirurgin veitsellä muuttaa, vaikka rippikoulussa niin opetettiin?

Kirkon on uskallettava opettaa edelleen, että Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi.  Useimmissa tapauksissa gender-dysforia hellittää puberteetin jälkeen. Epäilemättä on olemassa ihmisiä, joiden sukupuoli-identiteetti jää epäselväksi myös puberteetin jälkeen. Heitä on tuettava, mutta se ei saa tarkoittaa sitä, että kirkko luopuu Jeesuksen opettamasta ihmiskäsityksestä. Tukeminen on mahdollista kirkon avioliittokäsitystä muuttamatta, koska ihmisen elämä Jumalan edessä ei loppupeleissä perustu sukupuoleen, ei biologiseen (sex) eikä sosiaaliseen (gender). Se perustuu Kristukseen. 

Jos ihmiskäsitys muutetaan Setan haluamaksi, kyseessä on radikaali yhteiskunnallinen ihmiskoe, jonka toteuttamiselle ei ole minkäänlaisia tieteellisiä tai teologisia perusteita. Pikemminkin voi sanoa, että ihmiskunnan kollektiivinen, satojatuhansia vuosia vanha kokemus puhuu tuollaista koetta vastaan.

Miten meistä länsimaiden kristityistä on 20 vuodessa tullut niin viisaita, että voimme sivuuttaa sekä sen että Kristuksen opetuksen? Ei mitenkään! Me emme ole viisastuneet vaan joutuneet evankeliumille vieraan ideologian vankivaunuun. Se on vierimässä kohti jyrkännettä.

Edellä esitettyä tullaan kritisoimaan väittämällä, että se edustaa ”oikeistopopulistista anti-gender liikehdintää”, jonka tarkoituksena on oikeuttaa vähemmistöjen sorto viholliskuvia rakentamalla (ks. esim. Yhteyden rakentajat, s. 243-245). Mutta onko asia todella niin? Entä jos Raamattu onkin oikeassa, ja Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi? Silloin tuon ihmiskuvan horjuttaminen on ihmisyyden kannalta haitallista. Pyrkiessään lopettamaan vähemmistön sorron Seta ja sitä seuraava Yhteys-liike tuovat kirkkoon koko ihmiskunnan hyvinvointia sortavan ideologian.

Lapsen oikeudet avioliiton perustana

julkaissut Avioliittojakirkko

Ns. tasa-arvoisen eli sukupuolineutraalin avioliiton puolustajat perustelevat kantaansa useimmiten ihmisoikeuksilla, joista tärkein on juuri tasa-arvo. Koska jokaiselle ihmiselle kuuluu yhtäläinen ja ”jakamaton” ihmisarvo, niin jokaisella ihmisellä on riippumatta hänen seksuaalisesta suhtautumisestaan tai identiteetistään riippumatta oikeus avioitua kenen tahansa (aikuisen?) kanssa, jos se perustuu yhteiseen sopimukseen eikä pakottamiseen.

Tämä lähtökohta joutuu kuitenkin alisteiseksi vielä tärkeämmille ihmisoikeuksille eli lapsen oikeuksille. Sukupuolineutraalin avioliiton puolustajat esittävät tähän vastaväitteen, jonka mukaan lapsi ei välttämättä kuulu parisuhteisiin, eikä siten voi olla avioliiton edellytys. Tämä väite kuinkin murtuu siihen lapsen perusoikeuteen, että hänellä tulee olla oikeus biologisiin vanhempiinsa, äitiinsä ja isäänsä, ja se voi toteutua vain naisen ja miehen välisessä avioliitossa. Näin ollen tämä lapsen perusoikeus ajaa kysymyksessä avioliitosta kaikkien muiden ihmisoikeuksien edelle.

Lapsen oikeus biologisiin vanhempiinsa on myös kirjattu YKn lapsen oikeuksien julistukseen ja sopimukseen. Vaikka näissä asiakirjoissa ei mainita niiden viimeisimmissä ja hyväksytyissä muodoissa vanhempien kohdalla erikseen äitiä ja isää, epäilemättä suuri enemmistö ihmiskunnasta tulkitsee ilmaisun juuri tällä tavalla. Lapsen oikeudet kokonaisuudessaan koskevat myös lapsen suhdetta huoltajiinsa, vaikka he tai heistä toinen ei olisikaan lapsen biologinen isä tai äiti.

Lapsen ensisijaista oikeus biologiseen äitiinsä ja isäänsä perustuu terveeseen järkeen mutta myös kokemukseen tunnetasolla. Vaikka nykyisin on olemassa entistä enemmän lapsia, jotka eivät elä yhteydessä biologisiin vanhempiinsa, yhä useammin heissä aikuistuttuaan puhkeaa kaipaus ja halu saada tietää, ketkä ovat hänen todelliset vanhempansa. Yhtenä osoituksena tästä on nopeasti edistyvä suku- ja geenitutkimus.

Kristillisestä näkökulmasta lapsen periaatteellinen ensisijaisuus ilmenee myös selvästi. Erityisesti se tulee ilmi Jeesuksen sanoissa lapsesta Jumalan valtakunnan ensimmäisinä jäseninä. Siinä toteutuu myös Jeesuksen sanoma siitä, että kristillisen uskon tehtävä on asettua niiden puolelle, jotka ovat kaikkein heikoimmassa asemassa omien oikeuksiensa puolustamisessa. Pienimmät lapset ovat tässä jonossa ensimmäisinä.

Sukupuolineutraalin avioliiton kannattajista merkittävä osa pitää juuri lapsen oikeutta biologiseen isään ja äitiin vaikeimpana haasteena käsitykselleen. Rationaaliselta, kokemusperäiseltä ja kristilliseltä kannalta lapsen oikeus biologiseen äitiin ja isään on luovuttamaton ja kenties tärkein peruste avioliiton säilyttämiseen naisen ja miehen välisenä elinikäisenä liittona.

Tämä merkitsee naisen ja miehen avioliton asettamista ensisijaiseksi kaikkiin muihin parisuhteisiin nähden. Koska kuitenkin nykymaailmassa on monia parisuhteita, joissa on tavalla tai toisella hankittuja lapsia, se ei saa merkitä näiden lasten asettamista lapsen oikeuksien suhteen eriarvoisiksi. Siinä suhteessa he kuuluvat samaan joukkoon maailman kaikkien lasten kanssa.

Empatiaa taskulampun valossa?

julkaissut Avioliittojakirkko

Empatia on tärkein perustelu sille, että kirkon täytyy muuttaa avioliitto-oppinsa sukupuolineutraaliksi.

Perustelu etenee näin: Empatian avulla henkilö ymmärtää toisen henkilön tunteet. Empaattinen kristitty samaistuu homon tai lesbon asemaan. Hän tuntee ruumiissaan ja mielessään pienen osan siitä, miltä lähimmäisestä tuntuu, kun kirkko ei vihi häntä avioliittoon rakkaansa kanssa. Empatia on sitä, mitä Jeesus tarkoitti rakkaudella, eli Kultaisella säännöllä. Hän opetti jotenkin näin: ”Aseta itsesi tuon toisen henkilön asemaan. Tunne hänen tilanteensa ja tee sen jälkeen niin, kuin toivoisit itsellesi tehtävän, jos olisit hän.” Jokainen, jonka sydän ei ole kiveä, ymmärtää että homojen ja lesbojen on halutessaan saatava avioliitolleen kirkollinen vihkimys.

Empatian takia sateenkaaripapit vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja. Perusteena on viimekädessä Jeesus, joka sateenkaaripappien ja monien muidenkin mielestä käski seuraajiaan olemaan empaattisia.

Niin Jeesus tosiaan teki. Hän käski meitä asettumaan toisen asemaan. Luther kannatti Jeesuksen opetusta ja kirjoitti, että toisen asemaan asettumalla ihminen tietää, miten hänen pitää toimia.

Empatia tosiaan on hyvä lähtökohta. Maailma olisi parempi paikka, jos olisimme tosiamme kohtaan empaattisempia.

Empatiassa on kuitenkin eräs heikkous: se on taskulamppu, jossa on kapea valokeila. Se näyttää syysyönä puussa istuvan linnun tarkasti, mutta ei muuta. Huomio kohdistuu yksilön tunteisiin mutta muu jää pimeään. Tämän haitallisuutta voi olla vaikea huomata. Empatiaa on maailmassa liian vähän, ja sen tarve on jokaisessa niin suuri, että empaattisesta tunteen siirtymisestä tulee helposti kaikki kaikessa.

Sellaisia monitahoisia asioita kuin avioliittoa hahmotettaessa taskulamppu ei riitä. Avioliittoon liittyy nimittäin muutakin kuin ihmisten sisäinen tunne. Näin asia on ainakin Jeesuksen ja Raamatun mukaan. Empatian nostaminen tärkeimmäksi kriteeriksi sille, mitä avioliitosta pitäisi ajatella, on liian kapeakatseista.

Luther painotti, että rakkaus ei aina tarkoita toimimista niin kuin lähimmäinen haluaa. Hänen mukaansa Kultaisen säännön vaatima toisen asemaan asettuminen on tehtävä myös järkeä käyttäen. Ehkä lähimmäinen ei ota huomioon kaikkea tilanteeseen liittyvää. Siksi hänen tunteensa seuraaminen voi viedä harhaan. Jos siis asetun rakkaudessa hänen asemaansa, en tee sitä pelkästään omaksumalla hänen tunnettaan, vaan asetun hänen asemaansa kokonaan, myös järjellä. Silloin valaistus on laajempaa kuin se valokeila, jonka lähimmäisen tunteen siirtyminen minun tunteekseni antaa.

Empatia on kuitenkin olennainen lähtökohta. Kunnollinen toisen asemaan asettuminen lähtee nimenomaan tunteesta. Jokainen, joka tähän pyrkii, ymmärtää, että homoja ei saa sortaa, väheksyä tai pilkata.

Eräs ikävä piirre nykyisessä kirkollisessa keskustelussa on oletus, jonka mukaan kirkon avioliitto-opin kannattajat ovat vailla empatiaa. Haluttomuus hyväksyä kirkon avioliitto-opin muutos johtuu kuitenkin ajattelusta, jonka mukaan lähimmäisen rakastamiseen kuuluu muutakin kuin tunne.

Näin asia on tosiasiassa on myös kunnollisessa empatian käytössä. Ainakin Wikipedian englanninkielisen version mukaan empatiassa on tunteen (affective empathy) lisäksi myös ajatteluun ja järjen käyttöön liittyvä puoli (cognitive empathy). Tällainen käsitys empatiasta tarkoittaa kirkolle sitä, että avioliitto-opissa ja käytännössä pelkkä homojen tunteisiin samaistuminen ei riitä. On otettava huomioon myös se, millaisia ajatuksia ja perusteluja Jeesus ja Raamattu käyttävät avioliitosta opettaessaan. Samoin on otettava huomioon esimerkiksi se, että ihmiskunnan lisääntyminen perustuu miehen ja naisen liittoon, minkä vuoksi isä ja äiti ovat lasten hyvinvoinnin kannalta merkittävä asia. Näin katolinen ja ortodoksinen kirkko tekevät torjuessaan homojen syrjinnän mutta pitäessään silti tiukasti kiinni siitä, että Luoja on asettanut avioliiton nimenomaan naisen ja miehen väliseksi.

Juhani Forsbergin kirje arkkipiispalle 11.3.2021

julkaissut Avioliittojakirkko

                                                                                                                      Helsinki 11.3.2021

Arv. arkkipiispa Tapio

Seurasin kiinnostuksella haastatteluasi Radio Dein ohjelmassa eilen. Moniin ajatuksiisi voin sydämestäni yhtyä näinä aikoina, jolloin kirkkomme kaitsennassa tulee vastaan suuria haasteita.

Esittämissäsi perusteissa oli kuitenkin kohtia, joihin minulla on kysymysmerkkejä. Ensimmäinen niistä on esittämäsi ajatus, jonka mukaan Kristus voidaan asettaa Raamatun edelle tai yläpuolelle. Sanot haastattelussa, että ”vierastat sanontaa näin sanoo Raamattu”. Teesiäsi voi jollakin tavalla puolustaa, jos maalitauluna on verbaali-inspiraatioon sitoutunut raamattukäsitys. Fundamentalistisessa ajattelussa Raamatun oma hermeneutiikka (luterilaisittain Christum agere – periaate) helposti unohtuu, ja raamatunlauseita nivotaan usein peräkkäin varsin ongelmallisella tavalla.

Kristuksen ja Raamatun suhde tuli haastattelussa esiin avioliittoa koskevan ongelman yhteydessä. Minun on vaikea ymmärtää, että Kristukseen vetoaminen voisi johtaa toisenlaiseen tulokseen kuin Raamattuun vetoaminen. Avioliittoa koskevassa kysymyksessä lauseet ”näin sanoo Herra” ja ”näin sanoo Raamattu” kuuluvat saumattomasti yhteen. Jeesuksen kanta avioliittoon on yksiselitteinen, ja se käy ilmi ainoastaan Raamatusta.

Meillä ei ole mitään muuta Jeesusta kuin hän, jonka tunnemme Raamatusta. Kaikki muut oletukset ja tulkinnat nojaavat muista motiiveista lähteviin spekulaatioihin ja tunteisiin, jotka eivät vastaa Raamatun Jeesusta. Usein kuulee puhuttavan esimerkiksi Jeesuksen rakkaudellisuudesta tavalla, jotka eivät vastaa kirkon perinteistä raamatuntulkintaa eivätkä edes nykyajan historialliskriittistä Jeesus-tutkimusta. Jos vierastamme sitä, mitä Raamattu sanoo, voimme joutua vierastamaan myös Kristusta itseään.

Herran Kristuksen asettaminen kyseenalaiseen jännitteeseen Raamatun kanssa johtaa myös toiseen reduktionistiseen raamatuntulkintaan. Onhan Uudessa Testamentissa evankeliumien lisäksi myös apostolien todistus Ylösnousseesta Herrasta. Apostoli Paavalin osuus on siinä niin ratkaiseva, että ilman sitä meillä ei olisi juuri mitään käsitystä sovituksesta ja uskonvanhurskaudesta. Ilman Paavalin julistusta ja kirjeitä kirkko olisi jäänyt yhdeksi juutalaisuuden suuntaukseksi.

Olen ollut havaitsevinani, että kirkossamme on lisääntynyt UTn apostolisen julistuksen ja erityisesti Paavalin unohtaminen tai jopa tarkoituksellinen sivuuttaminen. En ole vuosikausiin kuullut yhtään saarnaa Paavalin kirjeistä. Jos aksiooma ”Näin sanoo Herra” on johtanut tähän, silloin ollaan todella harhapoluilla. Tämä on erityisesti meille papeille suuri haaste.

Käsittääkseni jokainen teologisen tutkinnon suorittanut ymmärtää, että Raamatun mukaan Jeesus Nasaretilainen on Kristus, elävän Jumalan Poika, sovittaja ja lunastaja, jota kumartaen rukoilemme. Emme palvo Raamattua pelkkänä kirjana eikä Paavali ole kuollut puolestamme. Jeesus on Mestari ja Paavali on oppilas. Kaiketi tämän ymmärtää teologien lisäksi myös jokainen lukutaitoinen maallikko?

Asetan myös kyseenalaiseksi sellaisen ratkaisun, jonka mukaan kirkkomme avioliittokäsitystä olisi tarkoitus vain laajentaa, mutta ei muuttaa. Sinä olet sanonut monta kertaa ja selvästi, että olet kirkkomme voimassa olevan avioliittokäsityksen kannalla. Arvostan tätä ääntä. Kysymykseni on, voiko John Vikströmin esittämä kanta johtaa myös avioliittokäsityksen muuttamiseen. Jo nyt näkyy merkkejä, joiden mukaan perinteisellä kannalla olevia on alettu arvostella, osin jyrkästikin (esim. oululainen perheneuvoja, jonka puheoikeutta sinäkin halusit suitsia). Olen esittänyt oman mielipiteeni avioliittokäsityksen laajentamisen ja muuttamisen suhteesta kirjeessä, jonka aikaisemmin lähetin kirkkomme piispoille, joten en käy toistamaan sitä tässä.

Sinun ja kirkkomme puolesta rukoillen

Juhani Forsberg

Kirje on julkaistu dosentti, teologian tohtori Juhani Forsbergin luvalla.

Tervetuloa Avioliitto ja kirkko -blogiin!

Suositeltu julkaissut Avioliittojakirkko

Mediassa on luotu dogmaattisen yksioikoinen kuva, jonka mukaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon näkemys avioliitosta on oikeastaan käytännössä jo muutettu sukupuolineutraaliksi.

Se ei pidä paikkaansa. Kirkkomme opetuksen mukaan Jumala on asettanut avioliiton yhden naisen ja yhden miehen väliseksi elinikäiseksi liitoksi. Näin opettavat ylivoimaisesti useimmat maailman kristillisistä kirkoista.

Tämän blogin tarkoituksena on muistuttaa, että kirkon avioliitto-opetuksen perusteet ovat Raamatussa, kristillisessä rakkaudessa ja kirkon perinteessä. Haluamme tuoda esiin kirkon avioliitto-opin muuttamisen puolesta esitettyjen väitteiden onttouden, sekä teologian että ihmisjärjen valossa. Samalla haluamme rohkaista kirkon avioliitto-oppia kannattavia kristittyjä olemaan rohkeita ja uskaltautumaan ilmaisemaan kantansa.

Kannassaan horjuvia haluamme haastaa ajattelemaan kriittisesti: onko kirkon avioliitto-opetuksen muuttaminen tosiaankin perusteltua? Saman kysymyksen esitämme piispoille. Rohkaisemme heitä hoitamaan velvollisuutensa suhteessa Jumalan sanaan, kirkon oppiin ja kirkolliskokouksen päätöksiin.

Nykyisin avioliitto-opin muutosta ajava ideologia on kirkossamme niin vahva, että kirjoitamme toistaiseksi nimettöminä. Blogin ensimmäinen kirjoitus on dosentti Juhani Forsbergin arkkipiispalle osoittama avoin kirje, jonka julkaisemme hänen luvallaan.

Blogin kirjoittajat ovat asiantuntijoita ja vaikuttajia Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri tehtävissä. Tarkoitus on julkaista uutta materiaalia viikoittain.

Avioliittojakirkko -blogia varten voi lähettää sen aihetta koskevia tai siihen liittyviä, korkeintaan 1,5 sivun mittaisia kirjoituksia sähköpostiosoitteeseen sungideonzu@yahoo.com. Ne julkaistaan mahdollisesti blogissa, nimettöminä. Pidätämme itsellämme oikeudet pieniin muutoksiin ja suurempiinkin lyhennyksiin.