Avioliittokeskustelu on hyvin polarisoitunutta. Polarisaatio johtuu siitä, että kysymys avioliitosta on eräänlainen jäävuoren huippu, jonka alla on vielä isommat asiat esillä. Puhumme oikeastaan lopulta siitä, mitä on ihmisyys ja ihmiselämän päämäärä. Koko ihmiskäsitys on tapetilla. Siksi kirkon avioliittokeskustelussa ei ole kyse vain pelkästään avioliittokäsityksen laajentamisesta, joka ei muuttaisi muuta kuin vihkimiskaavassa pari kohtaa, vaan se tulee heiluttamaan radikaalisti koko ihmiskuvaa.
Ihmiskuvaan liittyvää taustaa voi lähteä avaamaan kuuluisan psykologin Sigmund Freudin ajattelusta käsin. Freud ajatteli, että ihminen on perinpohjaisesti seksuaalinen olento. Freudille seksuaalisuus oli avain koko ihmisen olemukseen, siihen mitä on olla ihminen. Freudin mukaan ihminen tulee onnelliseksi seksuaalisen täyttymyksen kautta tässä ja nyt. Mitään sen suurempaa päämäärää ihmisellä ei ole. Elämän tarkoitus ja hyvän elämän sisältö on henkilökohtainen seksuaalinen täyttymys. Ennen Freudia seksi oli siis lähinnä aktiviteetti, jota harrastettiin joko lisääntymisen tai viihteen vuoksi, mutta Freudin jälkeen seksistä on tullut olennainen osa sitä mitä olemme yksilöinä, yhteiskuntina ja lajina.
Vaikka Freudin psykologia on monilta osin vanhentunutta eivätkä monetkaan psykologit ota sitä enää tosissaan, freudilainen seksuaalisuuden korostus ja ajatus ihmiselämän päämäärästä on lyönyt läpi läntisen ihmisen mielenmaisemassa. Juuri Freudin jalanjäljissä yhteiskunnastamme on tullut läpikohtaisin seksuaalinen. Eikä ole sattumaa, että kirkossa kiistellään tänään juuri seksuaalisuuteen liittyvistä asioista eikä vaikkapa kolminaisuusopista niin kuin 300-luvulla.
Freudin ajattelusta tietenkin seuraa, että kaikenlaiset seksuaalisuuteen liittyvät moraalisäännöt ja rajoitukset nähdään ihmisen onnellisuutta rajoittavina asioina. Kuka muu kuin todella paha ihminen haluaisi rajoittaa toisen ihmisen mahdollisuuksia saavuttaa onnellisuus? Perinteinen kristillinen seksuaalimoraali näyttäytyy Freudin ajatukset omaksuneelle lähinnä sortavana rakenteena, joka rajoittaa ihmisen mahdollisuutta saavuttaa onnellisuus. Siksi avioliittokeskustelua käydään niin kovilla panoksilla. Kaikenlaiset tavat toteuttaa seksuaalisuuttaan eli siis freudilaisesta näkökulmasta kaikenlaiset tavat saavuttaa onnellisuus pitäisi saattaa tasa-arvoisesti Jumalan siunauksen alle.
Kristinuskon näkökulmasta on puolestaan hyvin naiivia pelkistää ihmisen onnellisuus pelkkään seksuaalisuuteen. Seksuaalisuus on kyllä Jumalan hyvä lahja, mutta pelkästään sen toteuttaminen ei tuo ihmiselle lopullista onnea. Seksuaalinen täyttymys on vain hetkellistä ja ohimenevää. Täydellistä onnea ei löydy mistään muualta kuin Jumalasta itsestään. Siksi on virhe omaksua sellainen näkemys ihmisyydestä, jonka mukaan onnellisuus saavutetaan seksuaalisen täyttymyksen kautta. Se vie lopulta meitä suurempaan epäonneen.
Tietyllä tapaa avioliittokeskustelussa lopulta keskustellaan siitä, mitä on olla ihminen ja mitä kautta ihminen löytää onnellisuuden ja päämääränsä. Nykykulttuurissa on tästä kristinuskoon verrattuna hyvin erilainen kuva ja sitä yritetään nyt tuoda kirkkoon avioliittokysymyksen kautta. Kirkon ei tulisi kuitenkaan antaa freudilaisen psykologian tai minkään muunkaan ideologian sanella sen omaa ihmiskuvaa ja sitä mikä on ihmiselämän päämäärä. On pidettävä kiinni siitä, että kirkolla on omassa perinteessään todelliset avaimet ihmiselämän päämäärään ja täyttymykseen.
Avioliitto ja kirkko 