Avainsana: tunnustus

Kirkko, joka ei osannut sanoa ei

julkaissut Avioliittojakirkko

Kazak berjot shto ploho leshit. Kasakka ottaa kaiken, mikä on löyhästi kiinni. Tämä vanha venäläinen sananlasku lienee oikea vastaus siihen, miksi meillä on kirkko, joka niin helposti mukautuu maailmanajan mukaan. Tai ainakin sen papisto. Kirkon tunnustushan ei ole muuttunut moneen sataan vuoteen miksikään, jos tarkastellaan sen perusdokumentteja. Kirkon tärkein oppiperustakin, Raamattu, on vain tarkentunut käännösten parantuessa ja eksegeettisen tutkimuksen edistyttyä.

Ongelma ei olekaan arkiston hyllyillä eikä komiteamietinnöissä. Kirkolliskokousten äänestysnumerotkin ovat pitäneet pintansa maailman paineessa. Perustus on luja ja seurakunnissa paljon kirkkokansaa, joka on siihen sitoutunut. Ongelma onkin kasakkasananlaskun mukainen. Lujakaan perustus ei auta, jos siihen ollaan löyhästi sitoutuneita.

Kirkolla on niin sanottu avioliittokäsitys. Avioliitoksi kutsutaan sitä seksuaalista, eroottista ja sosiaalista suhdetta, jonka mies ja nainen muodostavat keskenään. Jumala on heidät yhdistänyt. Avioliitto on perheen ydin ja perhe taas yhteiskunnan pääyksikkö. Tämä pääperiaate ei muutu toiseksi, vaikka siitä onkin niin monenlaisia poikkeuksia ja variaatioita. Yksin eläviä, leskiä, eronneita, uusperheitä ja valitettavasti myös epäonnistuneita parisuhteita.

Oikeastaan poikkeukset vain vahvistavat sääntöä. Saman sukupuolen avioliitot eivät kuitenkaan vahvista mitään sääntöä, vaan kumoavat sen ainoankin ja murentavat koko avioliiton idean. Sen lisäksi ne asettuvat poikkiteloin Raamatun opetusta vastaan.

Siksi on alettu puhua avioliittokäsityksestä. Ikään kuin aksiomaattinen yhteinen merkitys avioliitolle olisikin vain yksi käsitys. Kilpailutilanteessa jonkin toisen avioliittokäsityksen kanssa. Kuinka monta niitä lieneekään? Vähän sama, kuin jos pseudotiede nostettaisiin vakavaksi vaihtoehdoksi tieteelle. Uskomushoidot oikealle lääketieteelle. Onko sukupuolineutraalius lopulta samaa trendiä pseudohistorian, ilmastodenialismin, rokotevastaisuuden, flat earthin ja kristalliterapian kanssa? Tosia, jos sinusta tuntuu siltä. Totta on se, minkä koet todeksi; oikeaa se, minkä koet oikeaksi.

Tästä syystä voi vain ihmetellä sellaisia kirkon viranhaltijoita ja äänenkannattajia, jotka ovat valmiita avaamaan oven maailman hengelle ja sanomaan ”kyllä” silloin, kun pitäisi uskaltaa sanoa ”ei”.

Irja Kilpeläinen oli viisas teologi, joka opetti kirkon sielunhoidolle humaanin periaatteen: ”Osaammeko kuunnella ja auttaa?” Aika hyviä kuuntelijoita meistä tulikin. Analysoimme ja ymmärrämme, punnitsemme ja perustelemme. Mutta Kilpeläinen ei tarkoittanut, että kuunteleminen olisi sama kuin kaiken hyväksyminen ja jokaisen tuulenvireen mukaan pitäisi itsekin kääntyä. Pitäisi myös osata vastata kuin Maija Vilkkumaan laulussa, jonka mukaan viimeinen sana on ”ei”.

Osaammeko kirkkona sanoa ”ei”? Mille kaikelle vielä sanommekaan ”kyllä”? Kun pelastussanomamme kyseenalaistetaan, kun eettiset periaatteemme koetellaan, kun raha ratkaisee, kun astumme varpaille ja maan mahtajat jyrähtävät, kun verotulot hupenevat? Tai kun uskonnolliseen vieraanvaraisuuteen ei enää riitä pyyteetön rakkaus, vaan kaikki pitäisi  suhteellistaa. Ei toisten vaatimuksesta, vaan oman tyhjyytemme ajamana. 

Kazak berjot shto ploho leshit. Silloin sanomme ”kyllä”, kun emme itse ole enää varmoja sanomastamme, kun olemme löyhästi kiinni tunnustuksestamme ja kun suhteemme kolmiyhteiseen Jumalaan alkaa olla vain filosofinen kysymys ja osa kulttuuriamme, mutta ei sen enempää. Kun usko kylmenee.

Silloin kasakka vie ja sanomme sille, että vie, vie vain minutkin.

Vie minut, minut vie jonnekin. Vie pian, äläkä tuo takaisin.

Ollaanko tekemässä ikiliikkujaa?

julkaissut Avioliittojakirkko

Aiemmassa blogissa ”Ai prkl, mikä juon!” käsiteltiin lyhyesti kirkolliskokoukselle tehtyä aloitetta, jonka mukaan sen tulisi pyytää piispainkokousta valmistelemaan esitys samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä ja siunaamisesta.

Aloite ja sen perustelut ansaitsevat osakseen enemmänkin pohdintaa.

Aloitteessa kerrotaan sen taustasta seuraavaa: Piispainkokous sai kirkolliskokoukselta 8.5.2018 tehtäväkseen ”edelleen selvittää vaihtoehtoja avioliittokäsityksestä vallitsevan erimielisyyden ratkaisemiseksi”. Piispainkokouksen vastaus annettiin kirkolliskokoukselle 6.8.2020. Vastauksen yksi johtopäätös on, että piispojen kesken kysymyksestä vallitsee erimielisyys. Sama erimielisyys jakaa myös kirkolliskokouksen edustajia, kirkon työntekijöitä ja kirkon jäsenistöä. Näin ollen ”kysymystä [erimielisyyden ratkaisemiseksi] ei voi sivuuttaa toteamuksella, että kirkon nykyinen avioliittokäsitys on jo itsessään ratkaisu. Päätöksenteon luonteeseen ylipäätään kuuluu etsiä ratkaisuja, jotka toisinaan täydentävät, muuttavat ja korvaavat aiemmin tehtyjä ratkaisuja.”

Piispat kirjoittavat vastauksessaan myös: ”Jos siis halutaan turvata ykseys, vaihtoehtoja avioliittonäkemyksestä vallitsevan erimielisyyden ratkaisemiseksi on vain yksi: erimielisyyden hyväksyminen. Kirkko pysyy Kristuksen kirkkona ja elää täysin hänen armonsa varassa riippumatta sen avioliittonäkemyksestä ja -käytännöistä. Olennaista on löytää sellainen ratkaisu, jossa erimielisyys avioliittokäsityksestä ei ole ykseyden este ja jossa sen kanssa on helpointa elää.”

Piispainkokouksen vastaukseen perustuen aloitteessa esitetään, ”että kirkolliskokous pyytää piispainkokoukselta esityksen kirkollisesta vihkimisestä ja kirkollisesta siunaamisesta samaa sukupuolta oleville pareille”.

Aloite on outo ainakin seuraavista syistä:

  1. Kirkolliskokous tosiaan antoi 8.5.2018 piispainkokoukselle tehtäväksi ”edelleen selvittää vaihtoehtoja avioliittoa koskevan erimielisyyden ratkaisemiseksi”. Aloite ei ota huomioon, että tuon tehtävän kirkolliskokous antoi piispainkokoukselle samassa yhteydessä, jossa se oli juuri päättänyt, että kirkon avioliittokäsitystä ei laajenneta sukupuolineutraaliksi. Millä ihmeen päättelyllä päädytään siihen, että kirkolliskokous olisi pyytänyt piispainkokoukselta sellaista vaihtoehtoa, joka kumoaa sen itsensä pari minuuttia aiemmin tekemän, samaa kysymystä koskevan päätöksen?
  2. Piispainkokouksen toteamus, jonka mukaan ”päätöksenteon luonteeseen ylipäätään kuuluu etsiä ratkaisuja, jotka toisinaan täydentävät, muuttavat ja korvaavat aiemmin tehtyjä ratkaisuja” pitää tietenkin paikkansa. Kirkon päätöksenteossa avioliittokäsitystä koskevan muutoksen voi tehdä ainoastaan kirkolliskokous, ei piispainkokous. Näin ollen voi kysyä, millä mandaatilla piispainkokous tekisi esityksen, joka on vastoin kirkolliskokouksen hiljattain tekemää päätöstä. Millä tavalla nyt tehty aloite poikkeaa asiallisesti siitä avioliittokäsityksen ”laajentamista” koskevasta aloitteesta, jonka kirkolliskokous jätti hyväksymättä 8.5.2018? Kuvittelevatko aloitteen tekijät, että piispainkokous on löytänyt olennaisesti uusia asiaan liittyviä argumentteja? Vai onko tarkoitus tehdä kirkolliskokouksesta yhtä ja samaa asiaa vatvova ikiliikkuja, siihen asti että valtasuhteet muuttuvat suotuisiksi kirkon avioliittokäsityksen muuttamiselle?
  3. Päätöksenteon luonteeseen kuuluu erimielisyys. Vaikka kaikki yhteisön jäsenet eivät olisi samaa mieltä asiasta, se ei muuta sitä, että demokraattisesti tehty päätös on yhteisön virallinen kanta, jonka mukaan on elettävä; ellei kantaa sitten muuteta virallisessa päätöksentekoelimessä. Uuden esityksen saa tehdä. Demokratia sallii ikiliikkujan luomisen.
  4. Aloitteen perustelu avioliittokäsityksen muuttamiselle (kirkon ykseys) on liian kapeakatseinen. Ykseys ei ole kirkon ainoa arvo, ei ainakaan siinä mielessä, että sen perusteella kaikki kirkon jäsenten näkemykset pitäisi hyväksyä. Kirkon tunnustuksen mukaan erilaisten näkemysten ”koetinkivi” on Jumalan sana, ei kirkon ykseys eikä varsinkaan se, ”minkä kanssa on helpointa elää”. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että kirkko voi tinkiä Jumalan sanasta ykseytensä nimissä ja silti säilyä Kristuksen kirkkona. Jos kirkon avioliittokäsityksen muuttamiseen päädytään, sille on oltava kunnolliset teologiset perustelut, jotka ottavat huomioon muunkin kuin sen, että tässä asiassa joillain kirkon jäsenillä ja piispoilla on kirkon avioliittokäsityksestä ja Jumalan sanasta poikkeava kanta.
  5. Aloite jättää huomioimatta sen, että samassa piispankokouksen kirkolliskokoukselle osoittamassa kirjeessä, johon se vetoaa, sanotaan näin: ”Kirkolliskokouksen tehtävänä on päättää kirkon opista, ja tuomiokapitulien ja piispojen vastuulla on ohjata ja valvoa pappeja ja seurakuntia näiden päätösten noudattamisessa.” Ei se, että jotkut piispoista ovat kirkolliskokouksen päätöksen kanssa eri mieltä, ole peruste sille, että heidän teologiansa pitäisi kirkon ykseyden nimissä mahduttaa kirkon avioliitto-opetuksen sisälle.

Uusvaltiokirkollisuuden nousu ja uho

julkaissut Avioliittojakirkko

Kysymys sukupuolineutraalista avioliitosta sai uutta virikettä John Vikströmin kannanotosta KANAVA-lehdessä. Kirjoitus kirvoitti lehteen useita kommentteja.  Vikströmin avauksen jälkeen keskustelua on viimeksi jatkanut prof. Heikki Hiilamo, joka suuntaa keskustelua aviolittoa laajempaaan tematiikkaan artikkelillaan ”Kirkon ja valtion suhteet uuteen asentoon”. Artikkeli on monella tapaa kiinnostava avaus, joka vaatii sekä yleiseltä aiheeltaan että avioliittoa koskevilta kannanotoiltaan muutamia kommentteja.

Hiilamo asettuu kirjoituksessaan yksiselitteisesti puolustamaan sukupuolineutraalin avioliiton hyväksymistä kirkossa, vaikka hän samalla jotenkin alistuneesti toteaa, että se ei taida aivan lähivuosina tulla hyväksytyksi. Hän pitää kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietintöä vuodelta 2019 ”hyytävänä luettavana” niille, joilla on avioliitosta toinen näkemys kuin kirkolla. Hän näyttää liittyvän kantaan, jonka mukaan kirkon nykyinen avioliittokäsitys merkitsee ”seksuaalivähemmistöjen syrjintää”.

 Hiilamo ei tässä yhteydessä hiisku sanaakaan siitä, että maamme korkeimmat lainvalvojat eivät ole kiistäneet kirkon avioliittokäsityksen tasa-arvoisuutta.  Rivien välistä voi lukea vielä muutakin kirjoittajan mieltymyksistä ja pettymyksistä: ” (Korkeimman hallinto-oikeuden) ratkaisu oli suuri pettymys niille, jotka olivat odottaneet maallisen tuomioistuimen ratkaisevan kirkon sisällä ratkaisemattomalta tuntuvan kiistan. KHO:n päätöksen perustelu muistutti perustuslakivaliokunnan näkemystä uskonnonvapaudesta: uskonnollisten yhdyskuntien on itse ratkaistava tunnustustaan ja oppiaan koskevat asiat.”

Juuri tässä ollaankin asian ytimessä. Epäselväksi jää, onko Hiilamo sitä mieltä, että kirkko saa itse ratkaista asiat, jotka koskevat sen oppia ja tunnustusta?  Sitähän juuri koko ongelma koskee. Tätä kirjoittaessa kysymys aktualisoituu: saako kirkon jäsen julkisesti tunnustaa sen, mitä kirkon opin perusta eli Raamattu sanoo, vai joutuuko hän siitä tuomituksi (Uutinen 29.4.2021: Päivi Räsänen saa syytteen sanomisistaan ja kirjoittamisistaan).

Mitä Hiilamo kirjoittaa käsitteistä ”valtiokirkko” ja ”kansankirkko”, ansaitsee myös muutaman kommentin.  Hänen mukaansa Suomen ev. lut. kirkko on edelleen valtiokirkko, vaikka kirkon ja valtion suhteita on vuosikymmenten mittaan väljennetty.  Nimityksen ”kansankirkko” käyttämisen hän näyttää rajaavaan kirkon jäsenten enemmistöasemaan väestössä.

Käsitettä ”valtiokirkko” voidaan käyttää Hiilamon tapaan kirkon jäsenmäärästä riippumatta aina niin pitkälle, kuin kirkolla on valtion suhteen yhteisiä asioita hoidettavana. Historiallisista syistä johtuen tämä tilanne jatkunee paljon pitemmälle kuin Hiilamon omaksuma prosenttiraja on alitettu. Kirkon kannalta olennaisin kysymys kuitenkin on, saako kirkko jäsenmäärästään riippumatta itse määritellä oman uskonsa ja järjestysmuotonsa sisällön.

Nimitys ”kansankirkko” on taas teologisesti ja sosiologisesti niin moniselitteinen, että sen käytössä pitäisi olla tarkka. Teologisesti sen relevantti merkitys on, että Suomen ev.lut. kirkolla on missionaarinen tehtävä  julistaa evankeliumia Suomessa. Saman tehtävän hyväksynee omakseen myös toinen ”kansankirkkomme” ortodoksinen kirkko, vaikka sen jäsenmäärä on yhden prosentin vaiheilla.

Teologisesti oikeampi nimitys kirkolle on ”kansainkirkko”, sillä kirkko on kutsuttu yli kansallisten rajojen julistamaan evankeliumia koko maailmalle. Saman asian sanoo parhaiten uskontunnustus: ”Uskomme yhden pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon”, jossa attribuutti ”yhteinen” (alkutekstissä ”katolinen”) tarkoittaa juuri kirkon ja sen opin ”universaalisuutta” eli maailmanlaajaa lähetystehtävää ”kaikille kansoille”.

Artikkelinsa pääotsikon mukaisesti Hiilamo ei halua ainoastaan muuttaa kirkon ja valtion suhteita. Hän näyttää pyrkivän ennen muuta siihen, että kirkon hallinto pitäisi järjestää demokraattisen mallin mukaisesti, koska ”kirkon hallinto ei noudata vallan kolmijako-oppia”.  Argumentoinnissaan Hiilamo ei esitä yhtäkään teologista perustetta tuekseen, vaan se lepää aksiomaattisesti vallan kolmijaon pyhän dogmin pohjalla.

Mistä tällainen absolutismi johtuu? Kirkko on monessa suhteessa toisenlainen yhteisö kuin valtio tai sekulaarit yhdistykset. Ehdottoman demokratian vaatiminen kirkon järjestysmuodoksi ei ole sinänsä uusi vaatimus. Kirkkojen historiassa on siitä on monia esimerkkejä. Sen lopullinen päämäärä toteutuu vasta silloin, kun ”vox populi est vox dei”, eli ”kansan ääni on jumalan ääni”.  Kirkon hallinto sisältää varmaan moniakin korjaustarpeita, mutta kirkon tunnustusperustan erityislaatuisuutta ei niiden toteuttamisessa saa sivuuttaa.

Kirjoituksensa pääotsikon mukaisesti Hiilamo esittää kirkon ja valtion suhteiden muuttamista siten, että kirkko luopuisi vihkioikeudesta. Kun sukupuolineutraali avioliitto oli tulossa maalliseen lainsäädäntöön, samaa ehdotettiin myös muutamilta kirkon tahoilta. Se ei kuitenkaan saanut juuri lainkaan kannatusta. Nyt Hiilamo uskoo, että ”päätös olisi ennen muuta edistysaskel syrjinnän poistamiseksi ja tasa-arvon toteuttamiseksi Suomessa”.  Tällä loppupäätelmällään kirjoittaja toteaa, että Suomen ev.lut. kirkon voimassa oleva oppi avioliitosta on syrjivä ja epätasa-arvoinen, mitä ei ainakaan toistaiseksi Suomen korkein juridinen instassi ei ole todennut.

Ne papit, jotka vastoin kirkon voimassa olevaa oppia ja järjestystä vihkivät sukupuolineutraaleja pareja, ovat pääasiassa perustelleet kantaansa sillä, että sekulaari yhteiskunta on tehnyt heidän puolestaan ratkaisun, joka heille riittää. En muista Suomen ev.lut. kirkon teologisessa työssä, sen teologisissa ja ekumeenisissa ratkaisuissa vastaavaa ilmiötä. Se on räikeä esimerkki uusvaltiokirkollisuuden noususta ja uhosta Suomessa.

Hiilamo näyttää esityksellään pyrkivän valtiokirkollisuuden ohentamiseen, mutta konkreettinen tavoite viittaa päinvastaiseen suuntaan.

Juhani Forsberg

Ai prkl, mikä juon! Hyö panniitkii porukan kiertämää!

julkaissut Avioliittojakirkko

Näin totesi alikersantti Rokka, ja samaa voi todeta nykyisestä kirkollisesta elämästä. Kun kirkon avioliitto-oppia ei ole saatu muutetuksi, kirkolliskokoukselle tehdäänkin ihan uudenlainen aloite: Pitäisi pyytää piispainkokousta laatimaan vihkikaava samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä varten. (”Psst: Se saattaisi mennä läpi yksinkertaisella äänten enemmistöllä.”) 

Näin juonikas aloite ei kai etenee piispainkokoukseen asti. Miten piispainkokous edes periaatteessa voisi laatia liturgisen kaavan asiasta, joka on vastoin kirkon oppia? Jos se niin tekisi, se toimisi vastoin Raamattua ja vastoin omaa tunnustustaan. Se uhmaisi kirkolliskokouksen päätöstä, jonka mukaan kirkon avioliittokäsitystä ei laajenneta. Se toimisi vastoin uskonnollista vakaumustaan, josta Korkein hallinto-oikeus on sille kertonut. (Tästä on kirjoitettu aiemmassa ”KOO – HOO – OO” -blogissa). Yhtä hyvin piispainkokoukselta voitaisiin pyytää kaava uudelleen kastamista varten. 

Mutta toisaalta, jos aloite jostain kumman syystä etenee piispainkokoukseen asti, uusi vihkikaava saattaa kyllä syntyä. Näin ounastelemme siksi, että Suomessa piispuus on menettämässä auktoriteettiaan. 

Tuorein esimerkki tästä löytyy jälleen Oulusta (Kotimaa24, 8.4.2021). Siellä piispa on päässyt sopuun kahden samaa sukupuolta olevia pareja vihkivän pappinsa kanssa. Sillä edellytyksellä, että he ja muutkin papit saavat piispan asiaan puuttumatta jatkossakin näin tehdä. 

Papit toteavat haastattelussa, että piispoille ”pitäisi tehdä samoin kuin monissa maissa on tehty presidentti-instituutiolle eli se on muutettu muodolliseksi keulakuvaksi.” Heidän mukaansa kirkon tulisi ”luopua kokonaan työntekijöidensä opillisesta valvomisesta.” Keskustelu on kuulemma kuitenkin tärkeää, mutta ”inkvisitio ei ole tätä päivää”. Heidän mukaansa kirkossa henkilöt, ”joilla olisi oikeasti sanottavaa, marginalisoidaan ja ajetaan nurkkaan”. Esimerkkeinä he mainitsevat Matti Myllykosken ja Terho Pursiaisen. 

Myllykoskella on ollut esimerkiksi sellaista asiaa, että Jeesus ei noussut kuolleista, vaan hänen ruumiinsa maatui joukkohautaan. Pursiaisella on ollut sellaista asiaa, että Jumala on sokea äiti, joka syö lapsensa. Tällaisesta papillisesta sanomasta piispa saisi keskustella, mutta hän ei saisi määrätä pappejaan olemaan opettamatta noin. Tai olemaan toimimatta vastoin kirkkojärjestystä ja kirkolliskokouksen päätöksiä. Tai jos määrää, hän on inkvisiittori. 

Tämmöistä meidän kirkollinen elämämme nykyään on. Kristukselta ja apostoleilta periytyvä usko ohenee kovaa vauhtia, kun apostolisen uskon kaitsijoiden on yhä vaikeampi hoitaa virkaansa Sateenkaaripappien painostuksen alla. 

Kuka voi enää sanoa, että kirkon avioliitto-opin muutosvimmasta ei ole kenellekään haittaa?